Varsat ovat uteliaita! Olisikohan tuo mahdollisesti jotakin syötävää?

Kaksivuotiaana Paavo ei päässyt enää orilaitumelle pois kotoa, koska sellainen oli Otalammella omasta takaa. Paavon seurana oli useampi oripoika ja jöötä piti muutama vanhempi ruunasetä. Näin pääsin tapaamaan herraa useammin kuin edellisenä kesänä. Nimittäin ei ajokortiton ihminen ihan päivittäin lähde Helsingistä Taivassaloon, mutta Otikselle sentään kulkevat bussit useamman kerran päivässä.

Kesällä Paavolle laitettiin ensimmäisen kerran äidin satula selkään. Otti sen tosi coolisti. Nojailin edelleen penkiltä selkään (ei painoa). Nyt vain lisättiin painetta jalustimien kautta ja annettiin niiden kosketella kylkiä. Ja eräänä päivänä, ihan leikin lomassa puolihuomaamatta...

lainasimme Leijan lännensatulaa ja kevyt ystäväni käväisi selässä! Paavo kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei edes yrittänyt liikkua alta pois. Enempää häneltä ei sitten vaadittukaan.

Mutta jotta elämä ei olisi ihan pelkkää työntekoa, pitää poikien välillä päästä jytältämään! Kuvassa Paavo ja Caro. Caro on tasan vuoden nuorempi, mutta silti isompi!

"Kaikkeen sitä hevonen joutuukin!" Paavo ajattelee selvästi. Mamma houkutteli oripojan ruoan avulla hieman erilaiseen kuvakulmaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että ahneus on hevosessa äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus. Karkulaiset saa mainiosti kiinni ja kuvakulmista saa herkullisia.

Marraskuussa aloitimme juoksutusharjoitukset. Lumihangessa jalka nousi komeasti ja askel oli lennokas. Vain parista kerrasta Paavo hiffasi homman jujun, fiksu poika. Nykyään kuulemma suosittelevat kahdella liinalla juoksuttamista jotta hevonen pysyisi suorana, mutta minulle rähmäkäpälälle kyllä yhdessäkin liinassa ja juoksutusraipassa oli ihan tarpeeksi tekemistä.

Katsokaa, minä olen oikea ratsu!

Itsenäisyyspäivänä 2001 Paavon selkään sitten noustiin ensimmäisen kerran oikeasti. Okei, kaveri oli vasta kaksivuotias, mutta on parempi tehdä nämä jutut oripojan kanssa silloin, kun sille ei ole vielä kehittynyt turhan paljon voimia. Meinaan, että sitä saattaa olla helisemässä neljävuotiaan pellossa kasvaneen kanssa, jos se päättääkin, ettei ratsastaminen ole hänen "juttunsa".

Paavo oli oikein polleata poikaa, kun hänen selkäänsä noustiin. Parilla ensimmäisellä kierroksella hänen piti laittaa kaulansa kaarelle ja höristä tammalaumalle oli mennessä. "Katsokaa!" Tammoja ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, se oli nähty ennenkin. Nyt, sanotte, että totta kai oripoika hörisee tammoille. Mutta kun ei! Annoimme Paavon riekkua ensin vapaana kentällä (emme sentään ole niin hulluja, että kylmiltämme kapuaisimme nuoren oriin selkään!) ja sitten vielä juoksutimme häntä. Koko aikana ei mitään hörinöitä tammoille! Kyllä ne hevosetkin tajuavat koska kyseessä on erilaisempi juttu! Sanokaa mitä sanotte, mutta Soile ja minä olemme vakuuttuneita vielä tänäkin päivänä, että Paavo halusi kiinnittää kavereiden huomion siihen, että nyt hänkin oli "iso" hevonen.