Tädin mitta tuli sitten täyteen. Tänään alkoi laihis. Kävellessä Täti puhisee ja puhkuu kuin pienen pieni veturi aamulla varhain ja taaperrus muistuttaa lähinnä ankan marssia. Kenkiä jalkaan laittaessa outokumpu tulee vastaan ja muutenkin on elämä hankalaa. En edes uskalla ajatella miten pääsisin hevosen selkään maasta käsin. Aloitin kävelylenkeillä käymisen jo lauantaina ja ruoan vahtiminen siis alkoi tänään. Täti on jo kaksi kertaa aiemminkin laihduttanut, ensin lähti 25 kiloa ja viimeksi 20 kiloa. Ja eivätköhän ne tulleet koston kera takaisin. Tällä kertaa jos saisi laihdutettua vielä enemmän ja saisi ne kilot myös pysymään poissa. Ainoat huonot puolet ovat vain ne, että kun olen laihtunut sen 20 kiloa, on oloni niin mukava, että motivaatio lopahtaa, ja toinen huono puoli on siinä, että namit ovat - no, namia. 

Mutta nyt Täti on taas kerran täynnä pyhää henkeä. Joten vain kannustavia sanoja, kiitos! Tämä on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Onneksi Täti on ikuinen optimisti ja luottaa vakaasti omaan kykyynsä laihduttaa. Olisi vain aikoinaan pitänyt havahtua ajoissa painon karkaamiseen hallinnasta. On nimittäin paljon helpompaa pudottaa 5 kiloa kuin  - no -  monta kymmentä kiloa. Toisaalta oma syy, sairaus, joka lihottaa ei varsinaisesti kelpaa tekosyyksi, vaikka selittääkin miksi niitä kiloja kertyy niin huimaa vauhtia.