Joo, oli Täti taas tänään vauhdissa. Aamulla heräsin kännykän meteliin, töitä oli tarjolla. Toki ne minulle kelpaavat! Jääkaapissa ei ollut evästä, joten laittaiduin matkalle ja ajattelin ostaa evästä Pasilan asemalta junia vaihtaessani.

Jo kotoa lähtiessäni olin ohimennen ihmetellyt kevyenoloista kassiani, mutta arvelin sen johtuvan siitä, ettei kassissa ollut normaalia kasaa kirjoja. Kunpa olisikin johtunut siitä! Oli nimittäin hieman noloa selittää kaupan myyjälle, etten ottaisikaan ostoksiani, lompakko kun oli jäänyt kotiin. Toivottavasti... Ei kun soittamaan kotiin. Siinä vastausta odotellessa ehtivät jo kauhuskenaariot vilistää mielessäni, lompsassa kun ovat kaikki tärkeät läpyskät. No, onneksi se löytyi kotoa. Mokoma piileskeli lattialla muovikassien alla...

Jos luulitte, että siinä oli kaikki, niin erehdyitte. Junassa soittaessani puolikorvalla kuulin pysäkkikuulutuksen. Se tuntui hieman omituiselta. Niin, ajoin sitten kaksi pysäkkiä ohitse omasta pysäkistäni ja sain odotella vartin tulipalopakkasessa junaa paluusuuntaan. Lisäksi matkalla kirjastoon pyörin ympäri kuin herne... no, jossakin. Kaipa minä joskus hahmotan Etelä-Haagan, toivottavasti...

Mutta työpäivä oli pitkä. Onneksi keittiössä oli piparia, ja työtoveri armahti ja antoi minulle omenan. Siitä iso kiitos! Tosin irvailin, että vääntäkää sitten leuat erilleen, kun asiakas huutaa hädissään meikäläinen hampaineen nilkassa kiinni!

Mutta jo kotimatkalta soitin, että ruoan on oltava valmiina, kun pääsen ovesta sisään! Tätiä ei ole tarkoitettu paastoamaan!

Täytyy näin lopuksi tunnustaa, että syyllistyin kotiväkivaltaan. Kotiin päästyäni otin tukevan otteen lompakostani ja annoin muutaman läpsäyksen takamukselle. Osaapahan olla jäämättä kotiin ilman lupaa! Puolustukseni sanon, etteivät ne olleet kovin voimakkaita läpsäytyksiä.