Urgh! On ollut sen verran kova flunssa, etten ole oikein jaksanut päivittää (seli seli), mutta nyt täytyy ottaa itseään niskasta. Olin toissa päivänä (tiistai) katsomassa toisen kerran uutta kummipoikaani Nirppua. Ensimmäisen kerran olin käynyt tasan kahta viikkoa aiemmin. Nirppu on kotoisin lahden eteläpuolelta ja on aito seropi, todennäköisesti mäyristä ja pinseriä. Energiaa riittää toisillekin jaettavaksi, ja kaveri kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden keskipiste (Vielä. Kyllä Emma sen hoitelee...). Luonnollisesti pentu on aivan syötävän suloinen. Ei aristele ihmisiä ollenkaan, vaan empimättä ryntää syliin. Digi-parka vetäytyi hieman syrjään ajatuksella, että hänet oli unohdettu. Piti sitten pitää huoli siitä, ettei Digi jäänyt moisiin kuvitelmiin. Digi on edelleen ykkönen.

Potretti. Huomatkaa Digin varautunut ilme.

Digi-ressu oli mustis, koska on tottunut saamaan minun jakamattoman (melkein) huomioni. Aina välillä piti ärähtää hirmuisesti, jotta kakara muistaisi paikkansa. Tosin sen muisti oli suurinpiirtein nanosekunnin pituinen... Pentu on aikamoinen apina, ja jos en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan keskityin Digiin, huomasin piankin Nirpun ryömivän niskassani.

Nirppu totisesti osaa kiemurrella tiensä aitiopaikalle.

Änkee, änkee väliiin. Ei ihme, että Digiltä menee välillä hermot. Hmmm. Kuvissa saisi myös hymyillä...

Digillä ja minulla on erityinen suhde. Neiti piti ottaa oikein syliin ja pitää hyvänä, jotta Nirppu ei koko ajan änkeäisi väliin. Digi ei nimittäin pääse enää minnekään turvaan nyt sen jälkeen, kun Nirppu pääsee jopa keittiön tuoleille.

Digi on pusutyttö.

No, kyllä se Nirppukin osaa pusutella. Olo alkoi olla lievästi sanottuna kostea, kun yksi pyöritteli kieltään korvassani, ja toisella puolella toinen teki aivan samaa... Digi välillä pistää tassunsa päättäväisesti käden päälle ja nuolee sen läpikotaisin. Eikä siinä auta se, että vakuutan juuri vähän aikaa aiemmin käyneeni pesulla.

Ensimmäisen vierailukerran jälkeen kotimatkalla nauratin bussikuskia. Täti on ystävällinen sielu ja pelastaa ihmisten päivät...

Eli matkalla pitää vaihtaa bussia, jäädä yhdellä pysäkillä ja kävellä jonkin matkaa seuraavalle, tosin välissä on yksi, mutta jälkimmäiseltä menee enemmän busseja Helsinkiin. Niin minä siinä siis taapersin, olin juuri päässyt vähän sen välipysäkin ohitse, kun vilkaisin taakseni. Sieltä tuli bussi! Siinä vaiheessa iskivät paniikkivaistot päälle ja selkäydin otti vallan. Meikä lähti juoksemaan eteenpäin kohti pysäkkiä. Muutaman sekunnin päästä järjellinen ajattelu pääsi taas vallalle. Idiootti! Aivan vieressähän oli pysäkki, jolla se bussi pysähtyi. Vilkaisin taas taakseni. Bussi oli jo uhkaavan lähellä pysäkkiä. Nyt täytyi tehdä päätöksiä ja nopeasti! Ajatukset sinkoilivat paniikinomaisesti aivoissani. Jos kääntyisin takaisinpäin niin pysähtyisikö bussi enää? Pystyisikö se edes? Meikäläinen on helsinkiläinen ja tottunut siihen, ettei palvelualttius ja ystävällisyys kuulu HKL:n kuskien edellytyksiin. Joten jatkoin pinkomista kohti seuraavaa pysäkkiä ja toivoin, että risteys ja liikennevalot pidättelisivät bussia riittävän kauan. No, eiväthän ne tietenkään sitä tehneet... Mutta ihmeiden aika ei ole ohitse. Bussi pysähtyi pysäkille ja odotteli, että puuskuttava höyryjyrä-Täti ehti paikalle! Jostakin kumman syystä kuski hytkyi naurusta... Luonnollisesti kiitin kauniisti. Toista se on näköjään pääkaupungin ulkopuolella. Toisaalta, kai se nyt oli yksien naurujen arvoista.