Täti siis tykkää hieman raskaammasta musiikista, ei tämä tosin mitään heviä ole, jotakin goottijuttuja vain. Tosin lapsukaiset hirttävät minut, jos myönnän, etten aina suhtaudu musiikkiin sen vaatimalla kunnioituksella (Hei haloo, tässä iässä ei enää kaikkea jaksa ottaa vakavasti!). Mistäkö tämä purkaus johtuu? No, täti laittoi ensimmäistä kertaa soimaan Moi Dix Moin levyn Beyond the Gate. Melko alussa on vuorossa aikamoisen käheä rääkäisy. Henkisesti täti ojensi kätensä: "Pastilleja?" Kaveriparka kuulosti ihan siltä, että yskänpastillit olisivat tulleet todella tarpeeseen. Tästä huolimatta täti ihan oikeasti pitää kyseisestä levystä. Svengaa kuin se kuuluisa hirvi, ja tädin varvas vispaa vimmatusti.

Tädin taipumukset hard rockin suuntaan ilmenivät jo varhain. Joskus ammoisina aikoina seisemänkymmentäluvulla olimme matkalla kotiin isovanhempieni luota. Täti ei silloin vielä ollut täti, vaan lähinnä vaahtosammuttimen kokoinen pätkä, ehkä neljä- tai viisivuotias. Mustangissamme oli varsinainen ylellisyys, ihan oikea radio. Kanavia ei ollut tarjolla ihan tämän päiväistä määrää. No, kuitenkin tädin korviin kantautui yllättäen aivan taivaallista musiikkia. Joku edistyksellinen juontaja oli laittanut levylautaselle jonkin Led Zeppelinin klassikkokappaleen. Kappaleen nimeä en muista, vain sen taivaallisen valaistumisen tunteen kun se iskeytyi viattoman lapsukaisen tajuntaan. Näin jälkikäteen muistellen saattaisi olla Immigrant Song tai joku vastaava. Olin aivan fiiliksissä. Valitettavasti aikanaan kappale loppui, kuten kaikki hyvä. Seuraavaksi vuorossa olikin sitten jokin tyypillinen seitkytlukulainen kammottava jollotus tyyliin Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa (tosin se tuli vasta vuosikymmennen lopulla, joten ei voinut olla kyseinen kappale). Arvatkaa saiko kakara aivan kammottavan kilarin? Tahtoo Led Zeppeliniä! Sitä itkua ja hammastenkiristystä! Aikansa kuunneltuaan minun metelöintiäni isäparkani laittoi radion kiinni. Kotimatka oli pitkä...