Lauantaina menin taas Soilen luo visiitille. Mokoma meni muuttamaan jonnekin korpeen. Hupaisinta tässä on se, että sinne korpeen pääsee bussilla Kampista nopeammin kuin tänne kotiin, joka on taatusti armaan pääkaupunkimme rajojen sisäpuolella. Soile ja Abana tulivat Kanelin kanssa minua ostarille vastaan. Digi-parka ei päässyt mukaan, kun oli Kanelin kanssa riehuessaan taas kerran reväyttänyt jalkansa.

Käytimme Soilen kanssa pikku draamakuningattaren lyhyellä lenkillä. KummiTäti sai kunnian toimia alkumatkasta korkeimpana Hänen Majesteettinsa kantajana. Jonkin aikaa mietittyään neiti tuli kuitenkin siihen tulokseen, että oikeastaan sitä voisi itsekin kävellä, kun ei se jalka nyt niin kauheasti vaivannutkaan.

Sitten olikin vuorossa meidän paluumme luontoon. Täti - vapaana syntynyt! Tai sitten ei... Eli veimme Kanelin lenkille ja menimme samalla marjaan. Siitä on aikaa kun olen viimeksi marjoja poiminut metsästä. Taisi olla vuonna yksi ja kaksi Typyn kanssa mustikkametsässä Knappiksessa. Eli tosi kauan sitten. Toisaalta sisarusparillamme aikaa edellisestä marjaretkestä oli vielä enemmän...

Täti löysi itsestään sisäisen puiden halaajan. Huomatkaa kädessäni valkoinen rasia. Siellä ne kesän viimeiset mustikat ja puolukat ovat! Kiviharjanteen toisella puolella muuten oli hirmuinen jyrkkä pudotus. Varmaan lähemmäs 30 metriä. Huimaa!

Paikka on varsinainen peikkometsä. Missäköhän ne kaikki luuraavat? Meitä kävi moikkaamassa myös ylienerginen suomenpystykorva. Zing! Viuhahdukset vain kuuluivat, kun se sinkosi yhden luota toisen luo. Myöhemmin pysyimme hyvin selvillä missä koira ja ihmisensä kulkivat. Suomenpystykorvat kun ovat tunnettuja kantavasta haukustaan (ilkeämpi sanoisi räksytyksestään...). Oikein söpö pikku tapaus.

Ilta sujui ruokailun aiheuttaman ähkyn sulattelussa Polttouhreja katsellen. Uskotteko, jos sanon, että tämä oli ensimmäinen kerta kun katsoin sarjaa? Sen jälkeen sitten suuntasinkin matkani takaisin kotia kohti. Saattelivat taas minut pysäkille. Ensi kerralla luulen, että löydän jo itsekin perille.