Yhdessä vaiheessa kävimme kavereitteni kanssa Cajus Aminoffin tunneilla. Siellä ensimmäiseksi ihastuksekseni muodostui viisivuotias Tsekkoslovakiassa syntynyt pikkutamma Koh-I-Nor-91, puoliksi täykkäri. Varsinainen "Valon vuori", heh heh. Tulinen, ruunikko pikkutamma. Sen vuoksi muutamat ystäväni kieltäytyivät ratsastamasta moisella pedolla. Mokoma kun oli kipannut selästä.

No, minä sitten sain ensimmäiselle tunnille "Kohiksen" ja kävimme tunnin aikana tahtojen taiston. Nuori neiti näytti ratsastajalleen keskikaviota ja ratsastaja taas ei välittänyt moisesta tuon taivaallista. Laukatkin menimme siten, että jalustimet vain kolisivat pitkin maneesin seiniä. Kaiken seuraus oli se, että olin totaalisen rakastunut tunnin jälkeen. Kerrankin hevonen jossa oli elämää! Taisi muuten Cajus antaa Kohiksen minulle testatakseen uuden ratsastajan kykyjä... Pari tuntia me selvittelimme välejämme, ja sen jälkeen oli selvää kuka meistä oli pomo. Sen jälkeen saatoimmekin sitten keskittyä työntekoon. Kohis oli kevyt ja tottelevainen ratsastaa, tarvitse vain ottaa ohjat käteen ja kevyesti pyytää - ja niin oli hevonen peräänannossa.

Kerran yksi ystävistäni ei pystynyt osallistumaan tunnille, mutta tuli kuitenkin katsomaan tuntia. Häneltä Cajus kysyi mikä hevosista oli parhaiten ratsastettu. Yhdessä päätyivät tulokseen, että se oli Kohis. Tosin se nyt ei paljon sano, sillä taisi olla ainoa, joka kulki peräänannossa... Mutta kyllähän moinen itsetuntoa hivelee. Pidin Kohiksesta niin paljon, että kun kerran sain Asantin ja ystäväni Kohiksen, kävimme kinuamassa Kati-opelta luvan vaihtaa hevosia. Hän ihmetteli, ettemmekö halunneet vaihtelua? Emme todellakaan! Kipakka Kohis sopi minulle mitä mainioimmin, samoin kuin mielikuvitukseton ruunanretale ystävälleni.

Olimme taas kerran tunnilla, menimme harjoitusravia, kun Kohis yht'äkkiä alkoi pitää kummaa ääntä, öhistä. ???! Onkos tuo nyt kuoleman porteilla, mietin. Samassa Cajus kysyi: "Onko tuo hyvä vai huono merkki?" Hmm. Koska Cajus sitä kysyi, niin sen täytyi olla... "Hyvä?" arvasin. Aivan! "Kerrankin teit jotakin oikein!" Hevonen oli rento ja täysin tyytyväinen. Ai, että se osasikin lämmittää mieltä! Itseasiassa Kohiksen kanssa opin ratsastamaan hevosen peräänantoon ja saamaan sen työskentelemään rehellisesti koko kropallaan.

Suru oli siis suuri, kun eräänä päivänä Kohis ei ollutkaan enää paikalla. Tiesinhän minä sen, että se oli siellä myytävänä, hinnankin olin kysynyt. Tunnille sain Sandron, ja Cajus lohdutteli, että se oli paljon parempi hevonen kuin Kohis. Mokomakin Kameli-Sandro! Saattoihan sillä olla enemmän kapasiteettia kuin Kohiksella, mutta meidän kemiamme eivät kohdanneet alkuunkaan. Kohis sen olla piti!

Kuulin, että Kohis oli mennyt kokeiltavaksi Ahvenanmaalle ratsastuskouluun. Oli ollut siellä viisi päivää ja kipannut yhtä monta ratsastajaa selästään. Heh! Niin sitä pitää, minun Kohikseni! Tuli jostakin kumman syystä siis bumerangina takaisin mantereelle. Seuraavaksi kuulin muutaman vuoden päästä, että mahdollisesti oli Vihdissä ratsastuskoulussa. Loppupäivänsä Kohis vietti Länsirannikolla yksityisratsuna ja teki pari varsaa, valitettavasti vain ruunanretaleita, joten suku ei jatku. Mutta Kohikselle kuuluu suurkiitos siitä, että ratsastajana kehityin seuraavalle tasolle.