Viimeisin lukemani mangasarja toi Tädin mieleen muistoja kouluajoilta. Syvä huokaus...

Sillä Täti ei ole koskaa ollut mikään atleettinen ihme, itseasiassa olen täysin hämmentynyt faktasta, että olen niinkin hyvä ratsastaja kuin olen. No, joka tapuksessa minä ja ystäväni olimme aina viimeiset jotka valittiin joukkueeseen. Tällä kertaa pelasimme korista, ja peliaika läheni loppuaan. Minun joukkueeni oli pisteen häviöllä. Ja sitten pahin mahdollinen tapahtui. Pallo joutui ihan vahingossa minun haltuuni ja olin kentän vastakkaisella laidalla (puhumme nyt koulun kahtia jaetusta jumppasalista, emme oikeasta koriskentästä). Useampi joukkueeni jäsen huusi minulle: "Syötä minulle! Minulle! Minulle!" Arvatkaa osasinko päättää kenelle syöttää? Joten heitin pallon koria kohti.

Humps! Pallo solahti sukan läpi kauniisti - ja meidän joukkueemme voitti. Ja mikä oli kiitos voiton ratkaisusta? Haukut. Sain kuulla olevani ääliö ja mikä lie. Miksiköhän liikunta ei kuulunut suosikkiaineisiini?