No niin, nyt sitä raporttia lykkää! Eli siis Täti ja Matkatoveri lensivät kommelluksien jälkeen London Towniin. Lähtö oli keskiviikkona 11.7. kello 17.05. Tai siis parisenkymmentä minuuttia myöhässä, mutta mitäs sivuseikoista. Lentoyhtiö oli Norwegian ja matka kului rattoisasti jutustellessa. Halpalentoyhtiöillä (ainakaan) ei ravinne kuulu matkan hintaan joten ostimme reilusti ylihintaisen panininkäntyn ja juotavaa aikamme kuluksi. Minä olin saanut ikkunapaikan joten siitä sitten piti kuikuilla matkan edistymistä. Sitä luulisi, että lento etenisi suorasukaisesti Ruotsin ja Norjan ylitse, mutta niin vain sitä tiedustellessani sain vastaukseksi että allamme olla möllötteli eräässä vaiheessa Tanska. Gatwickin lentoasema sijaitsee Lontoon eteläpuolella joten ilmeisesti lähestyimme sitä siis etelästä. Kanaalissa oli todella vilkas liikenne, laivaa meni suuntaan jos toiseenkin.

No, tömähdimme turvallisesti maahan ja rullasimme terminaalille. Jos olet kuvitellut, että Helsinki-Vantaan lentokenttä on iso, niin Gatwick on monta kertaa isompi. Ja nyt kyseessä oli vain eteläterminaali! No, löysimme tiemme ulos käytävien sokkeloista. Passintarkastus sujui joutuisasti EU-jonossa. Sitten vain laukkuja hakemaan. Arvatkaas kenen laukut tulivat ensimmäisinä! Molemmat laukkuni menivät ruumassa, kun minä "runsaasti matkustava" olin pakannut meikkini käsimatkatavaroihin. No, eihän niitä nesteitä saa desiä enempää laatuaan kuljettaa käsimatkatavaroissa. Eli sekin pakaasi oli pistettävä ruumaan. Ainostaan käsilaukku tuli sitten mukaani hyttiin. Pitäisiköhän matkustaa vähän useammin? No,  Matkatoverinkin laukku tuli pian joten pääsimme suuntaamaan matkaamme kohti junaa. Ostimme liput Gatwick Expressiin joka kulkee vartin välein Lontooseen Victoria Stationille. Matka kestää noin puoli tuntia. Paitsi että me hyppäsimme johonkin helskutin maitojunaan. No, ei siinäkään ollut pysähdyksiä välillä kuin kolme.

No, lopulta kuitenkin olimme perillä Victoria Stationilla ja päätimme, että nyt sai riittää kapeissa porteissa valtavien matkalaukkujen raahaaminen. Eli metro oli suljettu pois laskuista vaikka metroasema olisi ollut juuri hotelliamme vastapäätä. Nappasimme siis taksin ja suuntasimme kohti Gloucester Roadin ja Millenium Bailey's hotellia.


 


 
Hotelli on rakennettu vuonna 1872 yksityisasunnoksi. Se sijaitsee Kensingtonin hienostoalueella ja omaa neljä tähteä. Henkilökunta on todella mukavaa ja avuliasta. (No tottakai, siitähän heille maksetaan! Sanoisi kyynikko, mutta ihan oikeasti heistä huokui oikea ystävällisyys.) Suosittelen hotellia todella lämpimästi! Viidenkymmenen punnan lisämaksusta per yö olisimme saaneet luksushuoneen, jonka hintaan olisi kuulunut netti, pääsy loungeen (mikä ikinä se onkaan) ja aamiainen. Netti olisi ollut addiktille ihan kiva, kaksi muuta olivat tarpeettomia joten päätimme säästää rahamme. Huone oli ihan riittävän avara ja siisti, mutta meidän aikomuksenamme ei todellakaan ollut tulla Lontooseen hotellihuoneessa nököttämään!

 


 
Valoa olisi kyllä saanut olla enemmän. Huoneessa nimittäin ei ollut kattolamppua vaan kaksi pyötälamppua ja yksi lattialamppu. Onneksi myös ikkunasta tuli valoa. Näkymät eivät päätä huimanneet, ikkuna nimittäin avautui rotkomaiselle sisäpihalle. Huoneemme numero oli 352 ja se sijaitsi neljännessä kerroksessa. Useamman kerran kapusimme portaat ylös, se kävi mukavasta liikunnasta.

 


 
Aika kivan näköistä, vai mitä? Kyllä siellä kelpasi köllötellä. Saavuimme hotellille paikallista aikaa vähän seitsemän jälkeen. Päätimme käydä syömässä lähellä ja painua sen jälkeen pehkuihin jotta jaksaisimme seuraavana aamuna syöksyä reippaina shoppailemaan. Hotellissa itsessään on ravintola Olive, mutta myös Gloucester Roadilla on aivan lähellä useampi ravintola. Päädyimme Green Door Steak Houseen. Tarjoilijatar ohjasi meidät pöytään ja toi meille ruokalistat. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan lauta jolla köllötteli lihankäikäleitä. Kertoi, että kyseessä oli aberdeen angus-lihaa (se on erityisen makoisaa, koska se on hyvin marmoroitunutta). Pihvejä oli tarjolla kolmea kokoa, 16, 14 ja 10 unssia eli pieninkin oli 280 g:n pläjäys! Kiittelimme kauniisti ja arvelimme, että ne olivat meille aivan liian isoja annoksia. Ottaisimme ankanrintaa ja itämaisen alkupalalautasen, kiitos. Keittiössä sattui sekaannus, joten meille tuotiin ensin pääruoka. Meiltä kysyttiin, että haluaisimmeko silti alkupalat. Pahaa aavistamatta vastasimme myöntävästi. Katsoimme sitten annoksiamme. Mitkä helvatan steroidiankat olivat kyseessä?! Eivät tainneet olla grammaakaan kevyempiä kuin ne pihvit... Lisänä oli linssejä ja butternut-kurpitsaa. Minulla oli lisänä vielä kermamuhennettua pinaattia ja Matkatoverilla ranskalaiset. Juomaksi punaviiniä. Alkujuomaksi olimme ottaneet tummaa olutta puolikkaan pintin naiseen.

Pääruoan jälkeen olimme täynnä kuin Turusen pyssyt mutta urheasti napostelimme alkupalalautasen loppuun. Siinä oli itämäisia alkupaloja tyyliin kevätrullia ja lihavartaita. Sitten Tarjoilijatar pyrähti taas paikalle, tällä kertaa jälkiruokavalikoiman kanssa. Pieni shottilasi näytti hyvältä. Siinä oli marjahyytelöä ja kermavaahtoa. Se näytti sopivan pieneltä, joten valitsin sen. Matkatoveri valitsi sitruunatortun. Naureskelin, että nyt minä pääsin vähemmällä.

Niinhän minä luulin. Taas tuli todistettua oikeaksi sananlasku "Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa". Annokseeni nimittäin kuului neljä shottilasillista erilaisia jälkiruokia, marjahyytelön lisäksi oli ainakin suklaamoussea ja tiramisua. No, ainakin olimme täynnä. Kello oli jo yli puolen yön, kun raahauduimme hotellille. Suihkun jälkeen pötkähdimme vuoteille, eikä kulunut paljoakaan aikaa kun huoneessa kuului vain meidän uninen tuhinamme. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että nukuin huonosti vieraassa vuoteessa. Se nimittäin oli meikäläisen kokoiselle ihmiselle aivan liian pehmeä. Ilmastointi piti huoneen viileänä, joten paksut vällyt olivat paikallaan. Paitsi, että niissä kohta tuli kuuma. Koeta siinä sitten valita jäätyäkö vai läkähtyäkö!

Heräsimme torstaina yhdeksän maissa. Kävimme suihkussa ja sitten lähdimme etsimään aamiaista. Olimmne jo edellisenä iltana huomanneet mukavan näköisen italialaistyylisen kahvilan. Eli sinne! Valitsin tuoreen hedelmäsalaatin jogurtin kanssa, täytetyn patongin ja tuoreen appelsiinimehun. Namuskaa! Varsinkin ne hedelmät...

Aamiaisen jälkeen kurvasimme hotellin kautta ja lähdimme ostoksille. Kuten jo mainitsin, oli metroasema aivan hotellia vastapäätä. Ostimme sieltä Oyster Cardit. Niiden pantti on viisi puntaa ja niihin ladataan rahaa. Matkan arvo metrossa on ensimmäisellä ja toisella vyöhykkeellä 2 puntaa, samoin busseissa. Kortit näytetään metrossa lukijalle sekä sisään että pois mentäessä, busseissa vain silloin kun menee kyytiin. Jollet näytä korttia poistuessasi metrosta, se ottaa maksimimaksun, joka on 8 puntaa. Myyjä oli harvinaisen tympeä, mutta siitä lisää myöhemmin. Lontoon metro on helppo ja selkeä kunhan vain osaa lukea opasteet. Ei ehkä ihan aivan yhtä yksinkertainen kuin Helsingin metro, mutta nopeasti siihen tottui. Ja kun uskaltaa avata suunsa niin alkuasukkaat ovat todella avuliaita ja ystävällisiä.


 

 

Olimme jo etukäteen katselleet itsellemme sopivia liikkeitä. Olemme nimittäin sekä Matkatoveri että Täti molemmat lievästi sanottuna runsasmuotoisia. Eli meille ei tahdo löytyä kokoja tavallisista liikkeistä. Kurvasimme metrolla Bond Streetin pysäkille. Melko lähellä asemasta vasemmalle on Selfridges, sieltä piti löytyä suurempiakin kokoja. Eli sinne siis ensimmäisenä. Astuimme sisälle ja kiertelimme jonkin aikaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että se oli meille liian hieno paikka. Merkkejä joita oli tarjolla olivat mm. Chanel, Alexander McQueen ja mitä niitä muita onkaan. Puhumattakaan siitä, että emme todellakaan löytäneet niitä suurempia kokoja. Suuntasimme matkamme kohti Beige nimistä boutiqueta. Niitä on Lontoossa kolme kappaletta ja ne on tarkoitettu nimenomaan isoille tytöille. Etsimämme oli New Cavendish Streetillä, joka ei ole kaukana Oxford Streetiltä, missä siis Selfridgeskin sijaitsee. Beigestä löysin itselleni Verpassin caprit ja sinisen turkooseilla helmillä koristellun juhlapuseron. Ostokset laitettiin oikein suloisen bling bling-pinkkiin paperikassiin. Annoin sen sitten Matkatoverille.

Sen jälkeen oli tauon paikka. Kävimme kahvilassa (?), minä otin hedelmiä, porkkanakakunpalasen ja mehua. Matkatoverilla oli mehun sijaan kahvia. Kysymysmerkki siksi, että ei se kyllä varsinainen kahvila ollut. Tarjolla oli myymälässä valmistettuja leipiä, patonkeja ja leivoksia, mehuja, tuoreita paloiteltuja hedelmiä ja tietysti kahvia ja teetä. Myymälöitä on useampia ympäri Lontoota, mutta arvatkaa kaksi kertaa muistanko minä enää sen nimeä! No, joka tapauksessa tuotteet taisivat olla luomua, reilunkaupan tavaroita ja myymättä jääneet sapuskat lahjoitettiin iltaisin kodittomille. Eli sopii maailmanparantajille.

Tauon jälkeen palasimme Oxford Streetille ja kävelimme kohti Oxford Circusta ja siitä eteenpäin kohti Tottenham Court Roadin metroasemaa. Löysimme sitten His Masters Voicen. Se on valtavan kokoinen levykauppa kahdessa kerroksessa. Matkatoveri ei löytänyt sieltä kaipaamaansa Adam Lambertin Trespassingin brittiversiota. Se kun on hieman erilainen kuin Suomesta saatava euroversio. Oli kuulemma joku jenkkimummo tyhjentänyt koko varaston. Suomalaista musiikkia oli tarjolla Värttinän ja jonkun muun maailmanmusiikkiryhmän verran. Siis kunnes kävelimme heavyosastolle. Johan alkoi kotimaista löytyä! Sitä tosin saa kotimaastakin, joten Täti osti kaksi Chthonicin (taiwanilaista melodista death metallia) levyä, yhden Limp Bizkitin kokoelmalevyn, Shirley Basseyn kootut sekä Bigbangin deluxelevypaketin. Siis kenen ja minkä? No, Täti ei löytänyt itsellen niin rakasta J-rockia (ehkä sitä olisi ollut siellä valtavirtacd:ttein joukossa, kuten myyjä sanoi). Mutta oma osastonsa oli K-rockilla. Siis korealaisella rockilla. No, Täti ei tiennyt K-rockista kuin BoAn. Kysin myyjältä (oikein mukava ja puhelias nuori mies) osaisiko tämä neuvoa sivistymätöntä. Ei tuntenut hänkään kyseistä genreä, osasi vain sanoa, että tämä levy myi kuin häkä. Siinä vieressä oli ryhmä korealaisperäisiä tyttösiä joten kysäisin heiltä oliko levy mistään kotoisin. Oli kuulemma aivan mahtava! Ja minkälaistakohan tyyliä bändi edustaisi? Kuulemma räppiä ja hiphoppia. Siinä vaiheessa Täti irvisti. Mutta ei kuitenkaan aivan, ihan oikeasti aivan upeaa, lohduttivat tytöt. Totesin, että uskoin heidän sanaansa ja kaikkeahan sitä voi kerran kokeilla ja ainahan sen saa myytyä edelleen. (No, on se itseasiassa aivan kuunneltavaa. Ei mitään maailmojamullistavaa vaan peruspoppia. Juuri sellaista josta teinityttöset pitävät. Tärkeintähän ovat kauniit pojat bändissä!) Matkatoveri osti myös tuliaisia ja katselimme myös dvd:eitä.

Jatkoimme matkaamme John Lewisin tavarataloon, mutta eihän siellä ole mitään pienikokoisille tyttösille. Suuntasimme matkamme siis takaisinpäin. Kävimme vielä kenkäkaupassa, minä kun etsin itselleni uusiin capreihini sopivia sandaaleja. Eihän niitä löytynyt, mutta Matkatovei löysi itselleen käsilaukun. Tai siis minä sen ensin näin ja näytin hänelle. Hän halusi samanlaisen, mutta se oli kaupan viimeinen kappale. Lontoossa nimittäin oli menossa kesäale. Minä kysyin sitten Matkatoverilta kumpi meistä haluaa sitä enemmän. Tyhmä kysymys. Hän tietysti, vaikka olisi se minullekin kelvannut. Se nimittäin on tummanvioletti ja siinä on samanvärisiä upeita höyheniä. Siis niin ihanan överi!  Itse olin vähän aiemmin ostanut itselleni kotimaassa pinkin käsilaukun jossa on iso pinkki rusetti, joten ajattelin, että yksi saattaisi riittää. Varsinkaan kun meitsillä ei ole kauheasti partylaukuille ole käyttöä. (Näettekö te tämän marttyyrinkehän Tädin pään päällä?)

Kävimme vielä Marks & Spencerillä katsomassa kynsilakkaa ja vaatteita, mutta tässä sivuliikkeessä ei ollut isoja kokoja. No, eipä tietenkään. Kokeilin isoa mustaa lierihattua. Se jopa olisi sopinut minun piirteisiini. No, en kuitenkaan ostanut sitä.
Kävimme myös liikkeen lastenosastolla, josta Matkatoveri löysi lapsilleen tuliaisia. Tutustuimme vielä ruokaosastoonkin ja sieltä ostimme tuliaisia kotiin ja töihin. Talouden Toiselle Jäsenelle toin englantilaista vahvaa teetä, Soilelle kahvia, toffeeta ja suklaata. Kotiin yleisesti laatikollisen skotlantilaisia Diamond Jubilee pikkuleipiä (peltirasian kannessa on Elisabetin siluetti), toffeeta ja pikkuleipiä. Työtovereille piti ostaa luonnollisesti englanninlakua. Tulimme kantamuksinemme ulos ja siellä satoi kuin aisaa. Muistattehan, olemme Lontoossa, Iso-Britanniassa? Nälkäkin alkoi vaivata, joten päätimme suunnata takaisin hotellille. Minun jalkani olivat empaattisesti samaa mieltä. Olen muutaman kerran maininnut minua vaivaavasta iskiaksesta, joten voitte kuvitella, että jalkani oli maininnut toistuvasti jatkuvasta kävelemisestä ja varsinkin seisomisesta.

Raahauduimme viime voimilla hotellille ja lepäsimme pienen hetken. Sitten lähdimme syömään Bugis Street Brasserieen. Se on samassa korttelissa kuin hotellimmekin. Tarjolla on singaporelaista ja kiinalaista ruokaa. Otimme Taste of Singapore setin kahdelle. Siihen kuuluin alkuruoaksi Singapore laksa (keittoa), pääruoaksi Sambal fish, Chicken curry, Nonya Style pork ja Stir fried mixed vegetables. Jälkiruoaksi Gula Melakaa. Juomaksi teetä, minä otin alkujuomaksi Lychee drinkin, ruoan lisäksi Chin Chowta ja loppudrinkinksi Singapore Slingin. Minulla on diabetes, se mokoma ei sanonut mitään edellisen illan juomista mutta nyt se sai raivarin kahdesta drinkistä. Oikein tunsin kuinka verensokeri nousi ja meinasin sammua siihen paikkaan. Annokset olivat reiluja ja minun täytyikin todeta tarjoilijalle, että tällä kertaa taiston ruoka vs. nainen voittaja oli ruoka.

Okei, nyt täytyy lähteä kauppaan. Jatkan raporttia sen jälkeen. Palataan sitten asiaan!


(Täti syöksyy kauppaan.)

Okei! Takaisin ollaan!

Perjantaiaamuna kävimme Stanhope Armsin pubissa perinteisellä englantilaisella aamiaisella. Siihen kuuluu paahtoleipää, tölkkipapuja tomaattikastikkeessa, makkaroita, paistettua pekonia ja tomaattia sekä paistettu kananmuna sunny side up. Juomaksi minulla teetä ja Matkatoverilla kahvia. Täyteen tultiin!

Aamiaisen jälkeen olikin sitten taas shoppailun vuoro. Täti on aina julistanut inhoavansa sitä mutta niin sitä vain tuli shoppailtua kahdeksan tuntia putkeen. Menimme metrolla taas Oxford Streetille, tällä kertaa Marble Archin asemalle. Ensimmäiseksi silmiimme iskeytyi Evans - nimenomaan isoille tytöille tarkoitettu vaateliikeketju. Olimme saapuneet paratiisiin! Kokeilimme ainakin ziljoonaa erilaista rytkyä ja osa jopa tarttui mukaamme tätien pieniin karvaisiin tassuihin. Ostin sieltä mustat farkkucaprit, siniset farkkushortsit, parit teepaidat, viininpunaisen tunikan, mustan juhlateepaidan jossa on edessä rypytyksiä, mustan jakun (elämäni ensimmäisen!) sekä nahkasandaalit, jotka ovat ihanan bling bling. Sandaalien hankkiminen on minun kohdallani vaikeaa, koska niiden on oltava juuri tietynlaiset. Niissä ei saa olla varpaiden välistä tulevaa tappia, koska varpaitteni väli on kapea, niissä on pakko olla paksut remmit, koska jos ohuilla astun kerran linttaan, niin se oli siinä sitten. Kolmas ehto on se, että niissä on hieman korkoa. Täysin tasaiset littanat kun surmaavat minun selkäni. Ja sitten minä näin NE - minun sandaalini. Olivat tarjouksessa ja maksoivat "vain" 15 puntaa. Evansilta löytyi mukavia vaatteita arkikäyttöön eivätkä hinnat huimaa päätä. Suosittelen jos satutte olemaan Lontoossapäin ja olette hieman isompia tyttöjä. Jos sain Beigessä kulumaan pariin ostokseen reilusti yli 200 puntaa niin nämä eivät yhteensäkään maksaneet niin paljoa.

 
Lontoon muotia eli koko kokonaisuus tuliaisia. Jalassa ne ihanat sandaalit. smiley  Mutta pitääkö sitä seistä pönöttää maha törröllään?

Evansilta jatkoimme matkaamme Marks & Spencerin päätavarataloon. Emme me sieltäkään löytäneet mitään ostettavaa mutta kävimme siellä syömässä välipalaa, jotta jaksaisimme juosta loppupäivän. Paitsi että kello alkoi olla jo aika paljon. Mutta aina on aikaa visiitille kirjakauppaan! Euroopan oletettavasti suurin kirjakauppa Waterstone's sijaitsee Piccadillyllä, mutta sillä on myös myymälä Oxford Streetillä. Se tosin on huomattavasti pienempi mutta niin vain lähdin sieltä kuusi kirjaa rikkaampana. Wheel of Timen viimeisin (13.) osa, The Song of Ice and Firen viimeisin osa (A Dance With Dragons) kahdessa osassa, Patrick Rothfussin kirjat The Name of The Wind ja A wise Man's Fear sekä keittokirja Momofuku. Joo, neljä näistä olen jo lukenut mutta halusin ne itselleni. Matkatoveri osti itselleen Lontoon metrokartan ja hassuja kortteja. Mokoma pääsi huomattavasti kevyemmällä. Pöh!

Tarkoituksenamme oli mennä Goodge Streetille tapasbaariin mutta se mokoma oli täynnä. Puolentoista tunnin päästä olisi mahdollisesti ollut tilaa. No, koska olimme jo sinne asti raahautuneet menimme italialaiseen Trattoria Mondelloon. Ruokaa nimittäin oli saatava ja heti! Aloitin taskuraputäytteisellä avokadolla, Matkatoveri otti prosciuttoa ja hunajamelonia. Pääruoaksi minä otin Tournedos Rossinin ja MT ... Öh, jotakin, oliko vasikkaa? Tarjoilija kysyi miten halusin pihvini, medium vai well done? No, minähän en välitä liian kypsästä lihasta ja mietin siinä, että olisiko pyhäinhäväistys pyytää se rarena. Ennen kuin ehdin kysyä, tarjoilija kysyi vai haluaisinko sen kuten aidot italialaiset rarena. Tädi ilme kirkastui kertaheitolla. Kyllä kiitos! No, kai se oli se pisara italialaista perimää suonissani, isoisäni isoisä kun sattui olemaan italialainen posetiivari. Juomaksi valitsimme molempien ruokiin sopivan Valpolicellan, pullollisen sitä. Jännää, että nyt join puoli pullollista punaviiniä - toki ruoan kanssa - eikä se tuntunut missään. Siis verensokerissa mutta ei kyllä muutenkaan. Raahauduimme hotellille lähempänä kymmentä.

Lauantaina oli sitten koko matkan huippuhetken vuoro. Nimittäin Queenin konsertin legendaarisessa Hammersmith Odeonissa (eli Apollossa).  Mutta siihen aikanaan. Ensimmäiseksi aamulla kävimme aamiaisella samassa kahvilassa. Otin taas hedelmiä ja jogurttia, pinaatti-vuohenjuustopiirakkapalan (tai enemmän se muistutti pizzaa, sellainen ohut läpyskä, sekä lautasellisen paahdettuja kasviksia. Myyjä kysyi että iso vai pieni annos. Arvelin, että pieni riittäisi kun kerran oli muutakin. Pöytään tuotiin sitten aivan hillitön lautasellinen kasviksia, munakoisoa, kesäkurpitsaa, paprikaa, herkkusieniä... Nam! Juomaksi vastapuristettua appelsiinimehua sekä mangojuomaa. Kaverille hedelmiä, täytetty patonki, lattea ja croissant.

Aamiaisen jälkeen menimme mukavan portieerin juttusille ja kysyimme häneltä vihjettä. Olimme kyllä tehneet jo runsaasti ostoksia, Oxford Street on siihen onnen omiaan. Mutta nyt kaipasimme jotakin hieman enemmän rock-henkistä. Poika (tai siis mies, mutta tässä iässä kaikki itseä selvästi nuoremmat alkavat olla "poikia" ja "tyttöjä") neuvoi meidät Camden Towniin. Sieltä sitä löytyy, rock-henkeä siis. Camden High Streetille on keskittynyt rock-puoteja ja lähistöllä on neljä toria, market. Tavara on varsinkin toreilla enimmäkseen rihkamaa mutta ei se paljoa maksa. Toreilla on myös etnisiä ruokakojuja. Me emme päässeet kovinkaan pitkälle metroasemalta, kun jäin tillistelemään erään puodin kohdalle kenkiä. Miespuolinen myyjä iski kiinni ja houkutteli meidät peremmälle. Niin siinä kävi sitten, että nyt Täti on pitkää nahkatakkia ja goottisaappaita, joissa on hopeanväriset korot, rikkaampi. Matkatoveri haksahti 3/4 nahkatakkiin ja bikerbootseihin. Hohhoijaa, pojan vihje kustansi meille sitten 1050 puntaa. Siitä kiitoksena, annoin hänelle reilun tipin. Torikojusta ostin halvan matkalaukun, silllä tuliaisia alkoi olla sen verran etten yhdellä matkalaukulla ja yhdellä lentolaukulla olisi niistä selvinnyt.

 
Näkymä Camden High Sreetiltä. Ja aurinko paistaa...

Paluumatkalla kävimme ostamassa lisää arvoa Oyster Cardeihimme. Vastassani oli taas sama miespuolinen myyjä. Yritin laskeskella kuinka paljon lisää arvoa tarvitsisimme, mutta mies keskeytti töykeästi ja "määräsi" summaksi kymmenen puntaa per kortti. Kun kysyin onnistuuko maksaminen kortilla, iski tyyppi kämmenellä otsaansa ja pyöritti silmiään. Päättelin siitä, että vain käteinen kelpasi. No, sitä minulla ei ollut, joten jouduin pyytämään sitä Matkatoverilta joka seisoi hieman syrjemmällä. Voi kauheasti anteeksi, että satuin olemaan turisti enkä saanut ihan joka sanasta selvää ja halusin varmistaa, että olin ymmärtänyt oikein. Mutta kumpi meistä oikeasti olikaan se typerys? Minä, turisti vieraassa maassa, vieraalla kielellä, vai myyjä joka ei edes osannut "dumb it down" turistin kohdalla, eli puhua hitaasti ja selvästi?

Sitten olikin kaunistautumisen aika, nimittäin olimme varanneet itsellemme ajan Alan D:ltä, kampaamosta hotelliamme vastapäätä. Eli vuorossa oli hiusten ja meikkien laitto. Vai pitäisikö sanoa maskeeraus? No ei, hienoa työtä tytöt tekivät. Tädin hiukset laitettiin pystyyn. Meikkiin tuli silmiin vihreätä ja kultaa, huulille nude sävy. Silmiin laitettiin myös Tädin elämän ensimmäiset puoliräpsyttimet. Mokomat painavat! Matkatoveri sanoi, että meikki oli pehmeän naisellinen. Itsestäni näytin hieman kovalta, mutta kun en ole tottunut näkemään itseäni meikattuna. Matkatoverini meikki oli hieman hurjempi, oikea kissanainen. Silmissä tummaa ja täydet räpsyttimet. Ja kampaus 60-luvun tyyliin kuin Dusty Springfieldillä. Oikea kohtalokas nainen! Saatte nyt luvan tyytyä minun vakuutukseeni, että oli oikein onnistunut meikki. Mutta silmiämme uskalsimme räpytellä vasta ulos liikkestä tullessamme. Koko lysti nimittäin maksoi 100 puntaa per nassu. No, itsepähän olimme varanneet hotellin hienostoalueelta...

 
En kyllä meinannut tunnistaa itseäni. Mutta rakastuin totaalisesti kulmakynään!

Pynttäämisen jälkeen kävimme syömässä taas Stanhope Armsissa. Tälllä kertaa oli vuorossa toinen peribrittiläinen klassikko, Fish And Chips. Myyjä kysyi haluaisinko tavallisen vai suuren annoksen. Tässä vaiheessa mieleeni oli jo päässyt pesiytymään epäluulo brittiläisiä annoskokoja kohtaan, joten valitsin tavallisen. Juomaksi olutta, minulle tummaa ja Matkatoverille vaaleaa. Matkatoverin toinenn räpsytin alkoi irrota, joten hän joutui käymään korjauttamassa sen. Siihen kului aikaa, mutta ei hätää mitään, sillä taas kerran tilaus oli unohtunut. No, joka tapauksessa sain annokseni ennen kuin Matkatoveri palasi. Pyysin tarjoilijatarta pitämään hänen annoksensa lämpimänä mikäli se vain olisi mahdollista. Siinä minä siis istuin pubin nurkassa annos edessäni. Taikinoitu fisu oli varsinainen tappajahai kooltaan. Sen minä vain haluaisin tietää kuinka suuri sitten on se iso annos. Pöydässä oli pullo mallasetikkaa. Tiesin, että sitä pitäisi joukkoon laittaa mutta kalalle vai ranskalaisille? Ei muuta kuin suu auki, eli kysyin rohkeasti vieressä istuvilta alkuasukkailta. Perinteisesti etikka menee ranskalaisten päälle ja sitruunalohkon mehu puristetaan kalalle, mutta toinen koulukunta laittaa mallasetikkaa myös kalalle. Nimenomaan mallasetikkaa, ei muunlaista. Mukaan kuuluu myös annos majoneesia sekä vihreitä herneitä. Sitten Matkatoverikin tuli ja sai annoksensa lämpimänä hänkin. Oikein maukasta.

Sitten olikin jo aika pukeutua parhaimpiinsa ja lähteä kohti konserttia. Otimme taksin ja saavuimme perille hyvissä ajoin. Matka oli lyhyt ja metroasema melkein vastapäätä. No, tiedämmepähän ensi kerralla. Nousimme siis taksista, sipsuttelimme hienoina jonon päähän ja katsahdimme ympärillemme. Oh damn, kaikki muut olivat svetareissa. Oli hieman ylipukeutunut olo, mutta lohduttauduimme sillä, etteivät muut ymmärtäneet tilaisuuden arvoa.


Mutta nyt postaus alkaa olla niin pitkä, että itse konsertti ja loppumatka saavat luvan jatkua seuraavassa postauksessa!