Jaahans! Täällä sitä ollaan taas. Pitkästä aikaa. Oikein hävettää, kun ei ole joutanut / jaksanut kirjoittaa. Seuraavaksi tekosyitä.

 

Melkein kolme viikkoa sitten:

Maanantai. Aamulla lääkärin luo. Verensokeriarvot olivat ihan ok. Lääkäri oli tyytyväinen eikä muuttanut lääkitystä mitenkään. Muut arvot suorastaan loistavia. Minulla on diabetekseen sukurasite, eli lääkäri sanoi, että minulle olisi joka tapauksessa tullut diabetes olisin sitten tehnyt vaikka mitä. Onhan niitä langanlaihoja diabeetikoitakin.

Tiistai. Aamuvuoro. Onko ihmisiä tarkoitettukaan heräämään keskellä yötä? Väsyttää.

Keskiviikko. Aamulla karvarille, siis kampaamoon. Nyt Tädin hiuksissa on kahta sävyä punaista. Tyyli edelleen lyhyt, mutta ei kuitenkaan aivan yhtä lyhyt kuin edellinen. Minulla on joskus ollut melko pitkät hiukset, lapojen alaosaan ulottuneet, mutta kyllä se lyhyt on sitä ominta minua. Puhumattakaan siitä, että pyöreisiin kasvoihin ja lyhyehköön kaulaan sopivat lyhyet kutrit parhaiten. Sitä erehdystä en enää mene tekemään, että permanenttia pistäisin päähäni.

Torstai. Aamulla saattelin Muttin sairaalaan tarkastuskäynnille. Saisiko tässä jossakin välissä nukkua pitkään?. Pliiz?!

Perjantai. Vapaapäivä. Ei saa nukkua, ei. Saattelin Soilen hypnotisoijalle. Toivottavasti pääset eroon tupakasta!

Lauantai. Ei helpotusta vieläkään. Töitä. Vakibussini, eli 54B, oli lakannut syksyn tullen kulkemasta. Millä siis töihin? Täti syöksyi juna-asemalle ja puksutti sillä töihin. Töistä päästessä selvisi, että sen korvasi linja 512K. No, tärkeintä, ettei tarvitse kiertää keskustan kautta lauantaisin töihin.

Sunnuntai. Rättiväsynyt Täti. Päivä menee nukkuessa.

Seuraava maanantai. Väsyttää.

Tiistai. Täti oli aamuvuorossa ja ampaisi tasan kolmelta työtoverin kanssa ulos ovesta. Melkein pääsin kotiin, kun toisesta kirjastosta soitettiin. (Kirjasto, jossa Täti työskentelee, on kaksoiskirjasto, eli yhdellä johtajalla on alaisuudessaan kaksi kirjastoa.) Siellä oli katastrofi päällä. Veikkonen olisi joutunut olemaan yksin illassa. Ketään vakiotuuraajaa ei saatu paikalle, eikä välitysyhtiöstäkään kuulunut mitään. Eli voisinko/jaksaisinko tulla sinne illaksi? "No, ei minulla ole mitään par..." sanoi Täti, mutta lopetti lauseen kesken kun kuuli luurin toisestä päästä hillitöntä tyrskintää. Siis ei mitään muuta parempaakaan tekemistä? No, totta vieköön! Mutta Täti on kiltti, vei ostoksensa kotiin ja suuntasi taas töihin. Mikäs siinä, ilta oli oikein mukava ja hiljainen. Mutta päivälle tuli kieltämättä mittaa.

Loppuviikko menikin sitten toipuessa. Kirotut aamuvuorot!

Viikonloppuna sitten nukuin. Burn out.

Tämän viikon tiistai. Väsy, väsy. Aamuvuoro. Täti haaveili jo ilmoittautuvansa sairaaksi. Itseasiassa olin jo siirtänyt hälytyksen kahdeksaan, jolloin olisin ilmoittanut, etten tule töihin. Mutta sitten tajuntaani iskeytyi, että työtoverini jäisi yksin harjoittelijan kanssa. Tämä harjoittelija ei ole siitä tunnollisimmista päästä. Itseasiassa tyyppiä ei ole näkynyt koko viikkona töissä eikä kyllä kuulunutkaan mitään. Eli ei tullut sitten tiistainakaan töihin. Eli Täti raahasi raatonsa ajoissa töihin, mikä oli ihan hyvä, sillä työtoveri joutui lähtemään aikaisin pois. Niinpä Täti oli noin tunnin yksin pitämässä puljua pystyssä ennen kuin ensimmäinen iltavuorolainen tuli töihin.

Keskiviikko. Menin iltavuoroon hyvin ajoissa, sillä johtaja ja työtoveri joutuivat lähtemään aikaisin kokoukseen. Toinen työtoveri olisi joutunut olemaan yksin jonkin aikaa ellen olisi mennyt. Pitkä päivä. Haudassahan sitä ehtii levätä, vai mitä?

Perjantai. Vapaapäivä. Täti on edelleen poikki. Nukuttaa. Väsyttää. Rättipoikki. Miten olisi päiväunet? Tietysti asiaa ei helpota laisinkaan se, että valvoin miltei kolmeen. Nousin ylös yhdeltätoista. Kenties unirytmin palauttaminen normaaliksi helpottaisi asiaa?

Mutta tänään hiipi ikääntyminen varoittamatta kimppuuni. Tai varoittamatta ja varoittamatta... Olinhan minä jo jonkin aikaa kironnut kaupassa tiirustellessani pientä pränttiä purkkien kyljessä. Kun ei näe niin ei näe. Tänään tuli mainos vakioptikoltani, jossa luvattiin toinen linssi ilmaiseksi. Ei siis muuta kuin silmälasiostoksille. Näkö ei sinällään ole paljoakaan muuttunut, vähän on tullut miinusta lisää. Mutta, mutta. Nyt se täytyy myöntää. Tädistä on tullut vanha! Tai ainakin keski-ikäinen. Ensimmäisen kerran piti luovuttaa ja hankkkia kaksiteholinssit. Nyyh! Nuoruus on taaksejäänyttä elämää... Lompakko keveni 603 eurolla, mutta Täti lohduttaa itseään sillä, että nyt on ainakin stailit Versacen sangat. Edelliset olivat Ray Banit. Haa, mikä muotihirmu Täti onkaan! Nyt kun vielä voittaisi luvatun matkan Roomaan kahdelle. Onko lähtijöitä?