On ollut mukamas sen verran kiireitä, etten ole oikein ehtinyt päivittää blogia. Nyt täytyy sitten yrittää ahkeroida viikonloppuna. Ja nyt kun on takana yli 13 tunnin yöunet, niin sitä jaksaa taas!

Eli olimme Soilen, Abanan ja Havinan kanssa viime sunnuntaina (18.10.) Linnanmäellä Valokarnevaaleilla. Tästä alkaa muodostua jo vuosittainen rituaali. Tänä vuonna sääkin oli suotuisampi kuin viime vuonna. Siitä huolimatta pääsi pieni nuhanpoikanen iskemään...

Tietysti piti juosta kaiken maailman laitteissa ja tänä vuonna sain seuralaisen maailmanpyöräänkin, Soile ja Abana kun eivät moiseen hirvitykseen suostu tulemaan. Minulla on hirmuinen korkeiden paikkojen kammo, olen tainnutkin mainita asiasta aiemminkin. Mitä minä siis teen maailmanpyörän kaltaisessa laitteessa? Haastan itseni, tietenkin! Pidin kyllä keskitangosta tiukasti kiinni, mutta katselin rohkeasti ympäröivää maisemaa. Tai se mitään ympäröinyt - oli kaukana alhaalla!

En minä kammosta pienenä kärsinyt, kiikuin pelotta seitsemänmetrisen koivun latvassa, ja isä huusi kuin hinaaja alhaalla. Halusi, että olisin tullut alas. Mutta sitten minä kasvoin ja paino nousi reilusti yli sallittujen rajojen. Enää ei voinut kuvitellakaan, että koivunoksat olisivat kannatelleet. Viimeinen tippa oli, kun autoin Muttia katon korjaamisessa. Ei se missään tuntunut katolla olo, vaan se alastulo! Äiti sai maanitella varmaan yli puoli tuntia tikapuiden alla, ennen kuin uskaltauduin alas. Mutta kun ne tikapuut ovat niin hatarat!

Pääseekö tästä ylös? Kummitusjunassa pelottavinta oli peili, josta näki oman kuvansa...

Kaikenlaisia kuvia sitä itsestään nettiin pistääkin... Kummitusjuna on ehdoton. Vaikka muihin laitteisiin ei menisi, niin kummitusjuna ja vekkula ovat pakollisia! Kieppi pahus oli huollettavana, joten siihen ei päässyt. Olimme Lintsillä vähän ennen kuutta, kiinni se meni kymmeneltä. Neljä tuntia ei riittänyt kaiken läpi juoksemiseen. Täytyy tulla ensi kesänä uudelleen, jotta saa oikein kunnolla vatkautettua itseään!

Tunnet olosi väsyneeksi...

Tässä minua hypnotisoidaan traumaattisen kokemuksen jälkeen. Hmmm... Pitäisiköhän kuvan perusteella käydä kampaamossa kohtapuoliin?

Linnanmäen kermavohveliannos on myös pakollinen!

Reissu ei ole mitään ilman vohvelia. Nuorempana näitä saattoi syödä kaksikin, mutta nyt riittää yksi. Varsinkin kun maaru oli vielä täynnä hampurilaispaikan antien jäljiltä. Mutta ei näitä maarun täytteeksi syödäkään!

Jos haluatte nähdä hienoja valo-valokuvia, niin käykää toki ihmeessä katsomassa sellaisia Soilen ja Abanan blogeissa. Minun blogini on täysin pimeä! Klik!