Kävin sitten tänään lääkärillä. Edellisestä visiitistä olikin jo vuosia. Laaja verenkuva oli otettu ajoissa, ja nyt piti käydä kuulemassa tulokset. Samalla ajattelin marista koivestani. Se oli helppo juttu, hieman lääkäri katseli selkääni, minun piti kävellä varpaillani ja kannoillani, ja koipiani vatkattiin suuntaan jos toiseenkin. Iskiakseltahan se vaikutti, mitä todennäköisimmin joku hermo jää aina välillä puristuksiin kun selässä on luultavasti kulumia. Reseptiksi määrättiin liikuntaa ja laihduttamista. Onneksi koipi vaivaa vain satunnaisesti. Enköhän minä sen kestä, jos se kerran tai kaksi vuodessa koipi puutuu.

Laboratoriotulokset olivat suurimmalta osalta mainioita. Minulla ei todellakaan ole mitään sydän- eikä verisuonitaudin uhkaa. Mutta. Siis iso MUTTA. Verensokeri oli reilusti koholla. Nyt se oli 8,3, kun sen pitäisi olla alle 7,1. Eli tyypin 2 diabetes vaanii vähintäänkin nurkan takana ellei ole jo saapunut visiitille. Sovittiin seuranta elokuun alkuun ja laihduttamiseen apua saa kipusiskolta neuvojen muodossa.

Eli Täti on nyt sitten pakon edessä. NYT on tosissaan ryhdyttävä laihduttamaan. Kun saisi sen päänkin kuntoon ja suhteen ruokaan normaaliksi... Eli hypnoosiin, hypnoosiin. Ovat kuulemma saaneet hyviä tuloksia sen avulla. Mutta iso urakka tästä on tulossa. Itseä hirvitti jo ajatus monen kymmenen kilon pudottamisesta. Lääkäri toppuutteli ja käski ajatella, että jokainen pudonnut kilo on hyvä asia. Ei kannata pistää tavoitetta suoraan raa'asti siihen ihannepainoon. Mutta jos saisi pudotettua edes sen verran, että kehtaisi taas kavuta hevosen selkään. Voe veikkoset, Täti-parka joutuu harrastamaan itsekuria. *huokaus*

Okei. Ja ne kaikki mahdolliset työnantajat sitten skippaavat tämän postauksen. Täti on terve kuin pukki ja priimaa työntekijäainesta. Ihan oikeasti siis. Päivääkään en ole ollut poissa töistä!