Työtoveri tässä päivänä eräänä kehoitti minua tarkistuttamaan ajukoppani terveyden kun selitin, että vapaapäivinäni (viime tiistai ja keskiviikko) kävisin Rikhardinkadun kirjastossa hakemassa vanhainkodin asukkaille taidekirjoja luettavaksi ja että piirtäisin mangapajan mainoksen. Arveli, että tauti oli päässyt jo vakavaksi. Onhan se nyt kerrassaan epänormaalia, että noin on fiksaantunut työhönsä!

No, tiistaina sitten lähdin keskustakierrokselle ja ovelana ihmisenä yhdistin huvin ja hyödyn. Kävin ostamassa tusseja mangapajaan ja samalla tarttui kirjakaupasta muutama englanninkielinen fantasiapokkari matkaan. Seuraavaksi taapersin kohti Rikua. Pohjois-Espa piti ylittää suojatietä. Sieltä tuli auto eikä mokoma nuorehko juippi meinannut millään hidastaa. Täti tuijotti tyyppiä tiukasti silmiin. Minun ylitsenihän ei ajeta! Pieneen kotteroon oli ahtautunut viisi fiksuuden huipentumaa. Takaikkuna oli auki, ja siitä kuulin jätkien ivahuudot ja näin naamojen vääntelyt. Oli ilmeisen hauskaa. Heh, heh...

No, mitä siihen sitten teki Täti? Täytyy valittaen todeta, että lankesi heidän tasolleen ja nosti keskisormen pystyyn samalla toivoen itselleen supersankarin voimia. Olisi se ollut niin nautinnollista repäistä takaovi sijoiltaan ja paiskata auto idioottimaisine matkustajineen kaikkineen jorpakkoon. No, ehkäpä näin on parempi maailman rauhan kannalta. En minä ehkä aivan Kiraksi ryhtyisi, mutta kummasti kansan ÄO:n keskiarvo kohoaisi...