809033.jpg

No, eipähän tälläkään kuvalla ole muuta yhteistä tarinan kanssa kuin askellaji...

Olimme talvella Essin ja omistajansa kanssa maastossa, se kun on niin mukavaa. Tosin varovaista ravia reippaammin ei iljanteisilla teillä oikein uskaltanut kulkea, joten hevosilla alkoi olla jo paineita. Tulipa sitten eteen pätkä, joka oli se verran sula ja pehmeä, ettei välitöntä vaaraa ollut siihen, että esitettäisiin otteita baletista "Joutsenlampi jäässä".

Uhkarohkeina naisina - ei ensimmäistäkään urosta seurueessa - nostimme laukan, Typy edellä ja Essi perässä, Typy kun oli tuota paremmin käsissä pysyvää sorttia. Tarkoitukseni oli mennä rauhallista laukkaa, jotta voisin nopeasti reagoida tienpohjan muutoksiin. Vaan Typypä oli toista mieltä! Ei mitään nynnyilyä tänään! Tamma ampaisi liikkeelle kuin raketin suusta. Minä yritin ehdotella hillitympää menoa, mutta tamma vain nelinsä lomassa hieman heitteli takamustaan, että "Älä ämmä jäpätä. Nyt mennään!". "Mutta kun kohta tulee se kohta tiessä missä maapohja saattaa pettää. Siihen ei olisi oikeastaan hyvä mennä kiitolaukkaa." yritin selitellä tammalle. Typy ei korvaansakaan lotkauttanut. "No okei, kai me viimeistään ravitallin kohdalla pysähdytään, kun tie haarautuu." meikäläinen nosti käpälänsä ylös ja luovutti taiston.

Vaan Typypä oli viisas hevonen ja tapojensa orja. Koska tosiaan olimme tottuneet lopettamaan laukkamme tietyssä kohdassa - yhden koivun kohdalla - niin siihen Typy lopetti laukkansa ja siirtyi käyntiin. Mamma pyyhki helpotuksen hikipisarat otsaltaan. Loppumatkalla emme menneet ravia kovempaa...