Konsertti puristi meistä viimeisetkin voiman rippeet. Tulimme metrolla takaisin hotellille eikä energia riittänyt muuhun kuin hotellia lähellä olevassa Burger Kingissä käymiseen. Mikä taisi olla virhe, sillä seuraavana päivänä sitä sitten juoksututti. angry

Sunnuntaiaamu valkeni haikeissa tunnelmissa. Kyllä sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Laitoimme itsemme kuntoon ja pakkasimme kimpsumme ja kampsumme. Se kolmas laukku tuli kylllä tarpeeseen! Matkatoveri selvisi yhdellä isolla laukulla. Vähän epistä, sanon minä! Ja Täti siis vihaa ja inhoaa shoppaamista. Just, joo...

Puoliltapäivin luovutimme huoneemme mutta jätimme laukkumme vielä säilytykseen. Koneemme kun lähti vasta 18.45. Kävimme lounaalla uudestaan Bugis Street Brasseriessa. Syömisen jälkeen käväisin vessassa. Jos katosta roikkuu punainen nauha niin älkää vain missään nimessä kiskaisko siitä! Se nimittäin kertoo henkilökunnalle, että asiakkaalla on hätätilanne. Käskin Matkatoveria sanomaan kyselemään tulleelle henkilökunnan edustajalle, että hihani oli tarttunut nauhaan. Siitä Matkatoverini jaksoikin vinoilla. Että vai vahinko... Heh heh!

Paljoa meillä ei ollut aikaa, joten kävelimme hotellin ympäristössä Cromwell Roadilla. Kävimme paikallisessa Sainsburys-elintarvikeliikkessä. Sieltä Matkatoveri löysi toiselle lapselleen tuliaiseksi Octonautti-figuureja. (Tätä ei kyllä sitten vekaralle kerrota!) Pienen kävelyn jälkeen jalkani karjui kuin syötävä. Mokoma oli todella ottanut nokkiinsa edellisestä illasta.

Viimeiseksi kävimme viimeisen kerran aamiaiskuppilassamme. Otin palan omenastruudelia ja jäätelöä, appelsiinmehua ja pienen pistaasikermalla täytetyn profiterolen. Siellä nimittäin oli myytävänä kerrassaan herkullisen näköisiä italialaisia leivoksia. Matkatoverini otti myös strudelia sekä tiestysti lattea. Minä jätin suosiolla kahvit muille.

Sitten olikin aika luovuttaa. Kävimme hakemassa laukkumme hotellilta ja portieeri vinkkasi meille taksin. Sillä sitten huristimme Victoria Stationille. Ja nyt varoituksen sana: Lontoolaiset taksit eivät hyväksy kortteja, vain käteistä. Tai ehkä uudemmissa takseissa saattaakin kelvata kortitkin, mutta ei näissä perinteisissä mustissa. Ei muuten, mutta kun meillä ei enää ollut käteistä paikallista valuuttaa. Minulla oli lompakossa vain 25 euroa. Kuski alkoi olla jo melko hätääntynyt, hän ei voinut jättää autoa siihen odottamaan siksi aikaa kun olisin käynyt vaihtamassa Oyster Cardimme takaisin rahaksi. Eikä eurotkaan kelvanneet. No, lopulta hän suostui ottamaan maksuksi 20 euroa. Voi sitä vauhtia millä hän kurvasi pakoon kun sai meidät ulos autostaan. Kurvasi siis pois oktonautit takapenkillään. Se niistä tuliaisista, jotka siis olisivat olleet koko matkan parhaat.

Taksi oli vienyt meidät sille aseman portille, josta pääsi suoraan juna-asemalle ja Gatwick Expressiin. Siinä myytiin myös lippuja - tietysti vain käteisellä. Jätin Matkatoverin vartioimaan tavaroitamme ja lähdin metroasemalle vaihtamaan Oyster Cardit takaisin rahaksi. Kun ne palautetaan, saa takaisin niin pantin kuin käyttämättä jääneet rahatkin. Asemalla oli tietysti jumalattoman pitkä jono. Edelläni oli koko italialainen suku, isä, äiti, lapset, isovanhemmat, serkut ja serkun kaimat. Ja tietysti kaikki jonottivat jonossa, sen sijaan, että yksi olisi ostanut koko porukalle liput. No mikäs sen mukavempaa kuin jonottaminen...

Sain kuitenkin lopulta rahat takaisin, mutta ehkä ensi kerralla palautan liput hieman rauhallisemmalla asemalla. Lähdin sitten takaisin  Matkatoverin luokse, nousin portaat ylös ja lähdin ylittämään hallia kohti seuraavia portaita. Edelläni kulki joku afrikkalainen vanhempi mies. Sitten hän pysähtyi ja sanoi minulle jotakin. "I'm sorry, I'm a tourist." sanoin. Seuraavaksi mies kysyi minulta miksi seurasin häntä. Siis mitä?! Ilmoitin aika tylysti, etten suinkaan seurannut häntä vaan olin menossa liukuportaille ja osoitin niitä. Jatkoin saman tien matkaani itsekseni puhisten jäämättä kuuntelemaan mitä miehellä mahdollisesti olisi ollut muuta sanottavaa.

Saimme ostettua liput, minulle jäi rahaa kokonaista 40 shillinkiä. Onneksi suurimman osan ostoksista sai maksettua Visa Electronilla. Oikein kätevä vekotin! Tälllä kertaa osuimme oikeaan junaan ja pääsimme juohevasti perille Gatwickiin. Aikomuksenamme oli tehdä viime hetken ostoksia. Minun piti tuoda Soilelle tupakkia, mutta siinä liikkeessä johon menimme ei niitä eikä alkoholia myyty EU-asukeille. Meitä kun ei taxfree enää koske. No, ei se mitään. Paketit olivat tosi isoja eli olisivat tulleet kalliiksi verottominakin.

Sitten oli lopullisten jäähyväisten aika. Lento lähti hyvin aikataulussaan. Tulomatkalla eräs paljon matkustelevat nainen varoitteli, että lento saattaisi olla jopa neljä tuntia myöhässä. Kone kun tulee jostakin muualta ja on useammin myöhässä kuin ajoissa. No, meillä oli onni matkassa.

Itse matka sujui mukavasti rupatellen. Tällä kertaa Matkatoveri pääsi ikkunapaikalle.  Suomessa oli sinä iltana ukkosta. Salamia ei näkynyt laskeutumisvaiheessa, mutta pilvikerroksessa röykkyytti mukavasti. Kypsä ja aikuinen Täti sanoi vienolla äänellä Wiiii! kun ei sitä kovaankaan ääneen kehdannut hihkaista. Lento saapui perille hieman etuajassa eli kapteeni oli antanut moottorien soida ja päästellyt melkoista haipakkaa. Sanoimme Matkatoverin kanssa hyvästit lentokentällä, ja minä kurvasin taksilla kotiin. Matkatoveri jäi vielä vajaaksi kahdeksi tunniksi odottamaan omaa bussiaan.

Olin kotona noin puoli yksi yöllä. Ainoa joka noteerasi saapumiseni oli Miska. Talouden Toinen Jäsen nukkui kuin tukki. Jätin tavarani keittiön lattialle, toki sen verran syrjään, ettei satunnainen uninen kulkija niihin törmäisi, ja kömmin pehkuihin. Lontoonmatka oli lopullisesti ohi!