Jatketaan muisteloita. Eilen pikkutirpat kiljuivat kevättä rinnoissaan aamulla tallille lähtiessäni, joten tuli mieleen seuraava muisto jokavuotisesta rituaalistamme.

Typy oli normaalisti erittäin vakaa ja luotettava maastoratsu. Poikkeuksen muodostivat kevään ensimmäiset maastoilut. Tiedättehän ne päivät, kun aurinko paistaa ja ilmassa tuoksuu kevät. Sellaisina päivinä meidän oli aivan pakko lähteä maastoon, se oli meille molemmille niin suuri nautinto. Tosin niinä päivinä emme laukanneet - minä kun en pahemmin välitä kävellä itsekseni tallille. Tamma nimittäin oli hyvin piukea, kulki ryhdikkäänä ja koko ajan valmiina lähtemään, vain käskyä odotellen. Samalla piti välillä vingahdella:"Iu! Iu!" Äidin itsesuojeluvaisto kertoi jo ensimmäisenä keväänä, että nyt ei kenties ollut paras hetki ottaa kunnon laukkapätkää! Vuorossa olisi nimittäin mitä todennäköisimmin ollut mitä riemukkain pieru-pukkilaukkapätkä! Haukkukaa aivan rauhassa pelkuriksi. Tosin olin pikemminkin laiska - maastoretkiltämme oli yleensä matkaa kotiin useampi kilometri. (Käykö tuo  tekosyystä?) No, joka tapauksessa maastoretki piti toistaa jokaisena ensimmäisenä kevätpäivänä.