Nyt oli sitten vuorossa sodan kauhut. Kauhuissani rämmin suolla, tarkemmin sanottuna Ruskeasuolla (Rusa kyllä oli jo rakennettua maata viime sodan aikana...) sotilaita ja hävittäjälentueita pakoon. Jossakin vaiheessa äitini kanssa yritimme metsässä piilotella verenhimoisilta karhuilta. Brr!!!

Ja jotta yö ei vain siitä paranisi, unen vaihtuesa oli vuorossa painajaisista kauhein - Täti joutui ratsastamaan vuoniksella! Ei siis ole mitään vuoniksia vastaan, mutta kun ne ovat niin pieniä, pyöreitä ja jäykkiä...

Yrittääkö minun alitajuntani kenties selittää minulle jotakin? Omasta mielestäni elämässäni on kaikki hyvin, mutta niin vain painajaiset piinaavat öitäni. Omituisia minun uneni ovat aina olleet, mutta harvemmin näin ahdistavia...