Tädin täytyy myöntää, että olen epäkelpo helsinkiläinen. Minulta kesti 40 vuotta päästä Seurasaareen. Puolustuksekseni on kyllä sanottava, että elämäni on enempi keskittynyt pohjois- ja itä-Helsinkiin, joten läntiseen Helsinkiin ei ole oikein tullut tutustuttua. No, nyt kuitenkin sitten sain vihdoinkin itsestäni irti ja menin Soilen ja Abanan seurassa sinne toissa sunnuntaina 23.8.

Huh, huh! Onpas Täti vakavan näköinen. Onneksi Abana ei näytä ottavan elämää ihan niin vakavasti... (Nauraakohan se mulle...?)

Seurasaaressahan on myös esimerkiksi uimaranta, mutta tällä kertaa keskityimme kokonaan museopuoleen eli ravasimme koko hoidon lävitse. Soile ja Abana ennen käyneinä reippaasti edeten, Täti taas ravasi edestakaisin kuin ajokoira jänismetsällä.

Ja kerran kun olivat hovikuvaajat mukana, niin annetaan räiskyä! (Uskokaa tai älkää, mutta Tädilläkin oli kamera mukana. Rullaan jäi tilaa vain 11 kuvalle tämän reissun jälkeen. Todennäköisesti saan rullan täyteen vielä tämän vuosikymmenen aikana... Siitä, kuinka kauan kehittäminen kestää, en mene takuuseen.)


Hallan talo. Iso pirtti on 1800-luvun alusta, uusi puoli sen lopusta. Ovella "isäntä" itse.

 

Mylly takaa.

Tästä tuli vesi myllyyn. Keväällä tulva-aikaan mylly saattoi olla käytössä vuorokauden ympäriinsä.


Vilja-aitta. Aitat on rakennettu irti maasta jotta ne pysysivät kuivina eivätkä hiiret pääsisi mellastamaan.

Kurssin talo vuodelta 1825.

Siellä oli villatyöskentelyn esittelyä. Reippaana tyttönä Täti pisti toimeksi. (Sanottakoon näin sivumennen, että koulussa käsityön opettaja luovutti minun kohdallani. Sain loppujen lopuksi puuhata ihan mitä tahdoin, kunhan se vain edes jotenkin viittasi käsitöiden suuntaan...)

Ensin karstataan villat. Tämä on vielä helppoa!

Seuraavaksi pitäisi irroitetusta karstatusta villasta pyöritellä karstojen selkäpuolella lepere. Ei vielä tämäkään vaikeaa.

Vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun lepereestä piti värttinällä tehdä lankaa. Ei sen värttinän liikkelle pyöräyttäminen vaikeaa ollut, vaan villan tasainen syöttäminen lepereestä. Täytyy tunnustaa, ettei Tädin lanka täytä minkään maan alkeellisimpienkaan laatuvaatimusten tasoa.

Soile sanoi, että näytin välillä suorastaan tuimalta... Mutta Täti vain keskittyi...

Ivarsin kestikievarin piisi. Ei muuten täytä minkään maan ergonomisia vaatimuksia. Tässähän tulee jo katsellessa selkä kipeäksi! Rakennus on vuodelta 1764 ja näin asuinrakennuksista vanhin.


Ivarsin yläkerran sali.


Kurssin talon maitokamari, jossa säilytettiin ruokatavaroita ja ruoanvalmistukseen käytettäviä astioita. Huone oli lämmittämätön.


Saman talon uudempaa puolta.


Koska Soilella ei ollu Digiä mittatikkuna, täytyi Tädin asettua Digin saappaisiin. Olen aina ihmetellyt, että kääpiöitäkö ne meidän esi-isämme olivat. No, eivät varsinaisia kääpiöitä, mutta selitys pieniin vuoteisiin onkin se, että he eivät maanneet selällään vuoteissa vaan nojasivat tyynyihin. Vain vainajat makasivat selällään, ja esi-isämme olivat hiukkasen taikauskoista porukkaa. Siis jos makasi selällään oli varmasti itsekin pian kalmo...


Keskeltä tullaan pihaan. Oikealla puolella on talli.


Talli sisältä. Tuollainen se talli oli isoisänkin luona.

Juokse sinä humma... Näihin kieseihin mahtuisi Tädin takamus ja kassi. Siinä se sitten taitaisikin melkein olla. Tosin hevosetkin olivat huomattavasti pienempiä kuin nykyään. Kyllä tuo jalostus on kumma asia! Runsaassa sadassa vuodessa suomenhevosen keskimääräinen korkeus on kasvanut yli 40 senttiä! Löysimme kerran meidän pihalta perunamaasta ikivanhan hevosenkengän. Tänä päivänä sen voisi kuvitella iskevänsä juuri ja juuri shettiksen kavioon, tai sitten pienen russin tai welshin.


Venesuoja.

Tervetuloa matalaan (kirjaimellisesti!) majaani eli heinätupaan.

Patsasaitta eli nili. Pysyivätpähän ahmat, sudet ja karhut erossa erämiehen saaliista!


Välillä täytyi pysähtyä vähän tankkaamaan.

Seuraavana vuorossa oli Antin talo, joka on 1820-luvulta, tosin kuvassa näkyvät talousrakennukset ovat vanhempia, sillä varsinainen asuinrakennus rakennettiin silloin uudelleen palon jäljiltä.

Tämän talon pihalla puolestaan esiteltiin pellavan käsittelyä. ... Arvasitte oikein. Kukapa muukaan hääräsi innokkaana joukossa, kuin Täti. Kotiinviemisiksi Täti sai itse käsiteltyä aivinaa. Karkeat rohtimet jäivät museolle. Eli Täti loukutti ja lihtasi pellavat, ja mitäs muita vaiheita niitä oikein olikaan...

Esi-isämme olivat aika kirjaimellisia tyyppejä. Nyt tiedän mistä on saanut alkunsa hevosen väriä kuvaava sana päistärikkö. Päistärikkö on hevonen, jonka yleensä ruskean peitinkarvan joukossa on valkoisia sekakarvoja enemmän tai vähemmän. Karvojen määrä saattaa vaihdella vuodenaikojen mukaan. No, joka tapauksessa lihtauksen tarkoituksena on poistaa loukutuksessa syntyneet lyhyet pellavan pintakappaleet, joita sanotaan päistäreiksi. Aivan. Ne näyttävät aivan hevosen päistärkarvoilta.


Väliin kuva Seurasaaren tärkeimmästä nähtävyydestä eli ORAVA! Kesyjä ovat. (Oikeasti niitä ei saisi ruokkia, mutta täytyy tunnustaa, että minulla oli pussillinen hasselpähkinöitä...) Kuvaaminen on yllättävän vaikeaa, sillä pikkukaverit ovat tosi vikkeliä.

Sitten vähän herraskaisemman väen joukkoon eli matkamme vei Kahiluodon kartanoon. Kartano on rakennettu noin vuonna 1790 ja edustaa kustavilaista tyyliä. Kuvassa kirjoituspöytä.



Hempeätä pinkkiä buduaarissa.


Naispuolisille vieraille tarkoitettu huone - oletettavasti.

Karunan kirkko on rakennuksista vanhin, 1690-luvulta.


Votiivilaiva. Niitä lahjoittivat kauppiaat, jotka toivoivat, että Jumala suojelisi heidän aluksiaan. Votiivilaivat olivat yleensä tarkkoja kopioita suojelusta kaipaavista aluksista.

Taustalla kirkon kellotapuli, edustalla tuulimylly. Kirkossa toimitetaan edelleenkin kesäviikonloppuisin jumalanpalveluksia ja kirkossa järjestetään myös vihki- ja kastetilaisuuksia.


Sitten hieman matalampaan majaan. Kuvassa on Niemelän torppa. Torpaksi tämä oli iso ja vauras, mutta silti ero (pieneen) kartanoon on huomattava.


Yhdistetty aitta ja talli. Täti epäilee, ettei tässä kyllä ole pidetty mitään hevosta vaan vuorikaurista. Meinaan, että on se ovi sen verran ahdas...


Näääääääiiiin iso! Jos on tervavene iso, niin kirkkovene (siis se aito) pistää vielä paremmaksi. Veneellä on mittaa 21,4 metriä ja mukaan mahtui sata ihmistä. Airojakin on yhdeksän paria.

Että tällaista tällä kertaa! Vielä jäi paljon katseltavaa seuraavillekin kerroille. Tällä kertaa vain pitää pitää huoli siitä, ettei väli pääse venähtämään 40 vuodeksi!