Sunnuntaina taas tallilla. Rauhallinen maastokäpsyttely. Ei se hevosen selkään pääseminen ole meikäläiselle ongelma, vaan se maahan tulo. Vanhalla raadolla kun on oikea olkapää romuna, ja nyt oikea nilkkakin on tohjona. Siis ei muuta kuin varovainen ähellys poikittain makaamaan hevosen selkään, käden huolellinen siirto vasemmalle sivulle, ja lopuksi hellävarainen liukuminen vasemmalle jalalle maahan. Sekä muutama sensuroitu lause, kun siltikään en onnistunut täysin varomaan sitä nilkkaa... Onneksi hevonen on äärettömän kärsivällinen. Ressukka on jo tottunut siihen, etää mamma on omituinen. Toisaalta, syyttäköön itseänsä, että mamma saa varoa olkapäätään. Se nimittäin on Typyn syy.

Antakaapa, kun kerron teille meidän viimeisestä estehyppelystämme pari kevättä sitten. Emme olleet hypänneet vuoteen esteen estettä, kun näin kentällä muutamia kynnen korkuisia esteitä. Ajattelin, että ne olisivat juuri onnen omiaan minun kaltaiselleni pelkurille. No, pari kolme ensimmäistä estettä menivät ihan hyvin, mutta sitten tamma keksi, että hänhän voisi hieman huvitella. Esteillä oli korkeutta ehkä tuollaiset kolmekymmentä senttiä. Sispä tamma otti hervottomat vauhdin ja loikkasi yli vähintäänkin metrin ilmavaralla suorin vartaloin kerien. Arvatkaa kaksi kertaa, olinko varautunut moseen loikkaan! No, rohkea rokan syö, ja vielä rohkeampi toisenkin. Ei kun uusi vauhti... Ehkäpä sitä pitäisi ottaa oppia yhdestä kerrasta. Ämmykkä nousee ilmaan ja mäjähtää takaisin satulaan. Idiootti kun olen, niin taas uusi yritys. Tällä kertaa otin alastullessani tukea käsivarsillani hevosen kaulasta sää'än päältä. Että se sattuikin! Luultavasti on nivelkalvo osittain irti oikeasta olkapäästä. Tässä vaiheessa minä vihdoinkin totesin, että minun ruumiini ja Typyn jalat tuskin kestävät enempiä loikkia.