Onneksi ei mitään sen vakavampaa.   Nimittäin olen edelleenkin vakuuttunut siitä, että tietokoneet ovat itsensä sielunvihollisen keksintöjä. Ainakin siltä tuntui eilen, kun ähräsin työtoverini kannettavan kanssa tietotukihenkilön puhelinavustuksella yli tunnin. Tuki tulee sitten tänään katsomaan laitetta paikanpäälle. Vian kyllä löysimme eilen, mutta se on sen verran monimutkaisempi juttu, että hänen täytyy itse tulla kokeilemaan mitä voi tehdä. Jollei onnistu häneltäkään, joutuu kone huoltoon. Mutta oppipahan Täti taas jotakin uutta. Tätä menoa voin kohta nimetä itseni nörtiksi!

Työasentokaan ei ollut paras mahdollinen välillä. Nimittäin piti liittää kone asiakastietokoneen piuhaan, joka oli äärimmäisen lyhyt. No ei muuta kuin kone korkealle tuolille. Siinä vain ei ole kovinkaan hyvä naputella konetta samalla kun puhuu kännykkään. Joten hain matalamman tuolin ja istuin sille. Ei siinä mitään jos siinä olisi ollut kaikki. Mutta kännykästä loppui virta, eli se oli laitettava narun jatkoksi. Ja naru luonnollisesti oli lyhyt, kuinkas muutenkaan. Eli iso tuoli oli selkänoja minua päin, istuin matalammalla tuolilla ja yritin taiteilla selkänojan takaa. Koneen omistaja piti konetta kiinni, ettei se romahtaisi lattialle. Istuin siis kummallisessa käppyrässä vasemmalle ja kännykkä jökötti pään ja olan välissä. Siitä olisi totisesti pitänyt saada kuva!

No, tämä on vain maallista, mutta kun kone kiukuttelee kotonakin. Netti yrittää kovasti käydä, pallukka pyörii ja pyörii, mutta mitään ei tapahdu. Se kyllä näyttää, että yhteys olisi kunnossa, mutta kun ei. Se aloittaa ihan lupaavasti, mutta jonkin ajan kuluttua se jämähtää totaalisesti. Mokkula on vaihdettu uuteen, mutta se ei tuonut mitään muutosta. Ei järjestelmäkään paljasta mitään vikaa, eli olisiko vika sitten itse tietokoneessa? Vain muutaman kuukauden vanhassa! Mutta Tädiltä alkaa mennä hermo. Tahtoo nettiin! Nyt käytän arvokasta työaikaani luvattomiin päivityksiin. Ei kerrota kenellekään, eihän?