Tänään sitten pääsin silmänpohjakuvaukseen, diabetes kun voi vahingoittaa silmänpohjia. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla sokeus. Plääh! Pitkään tätä sai odottaa ja nytkin sain peruutuspaikan. No, mikäs siiinä, kyllä se minulle kelpasi.

Vaan eipä Herttoniemen sairaalaan meno ollutkaan niin yksinkertaista kuin kuvittelin. Olin katsellut aikataulukirjasta sopivat bussit ja reitit. Mutta pitäisihän se jo arvata, että kun jonnekin pitää mennä aikataulun mukaan, niin HKL ei ole sitten alkuunkaan yhteistyöhaluinen... Eli bussi oli myöhässä  - miltei koko vuorovälin. No, tulihan se sieltä lopulta ja kuski oli oikein ystävällinen. Lupasi kertoa missä pitää jäädä pois. Kuski siis oli ystävällinen, mutta mikään kiire hänellä ei tosiaankaan ollut. Siinä minä istuin etupenkillä ja kihisin, kun kuski päästi kaikki tien ylitse ennen kuin jatkoi matkaansa, odotteli kaukaa bussiin juoksevia ihmisiä ja kapeassa paikassa antoi vastaantulevan bussin (joka ei ollut linjalla) ja kolmen pikkuauton mennä ensin vaikka meidän perässämme ei ollut ketään. Ja koko ajan siis vuoro oli myöhässä. En oikeastaan ollenkaan ihmettele miksi...

Lopulta kuitenkin höyrysin mäkeä ylös ja sisälle sairaalaan. Kipusisko sanoi, että nyt sai jo ottaa iisisti. Ihmettelimme siinä herra Murphyn luomaa lakia. Sillä silloin kun ei ole mitään kiirettä julkiset kulkuvälineet kyllä kulkevat kuin unelma. Toinen sairaanhoitaja tiputti silmiini mustuaista laajentavaa ainetta.  Mokoma vähän kirveli ja silmät vuosivat putouksena. Siinä juttelimme erään toisen naisen kanssa niitä näitä odotellessamme aineen vaikuttamista. Eikä aikaakaan, kun jo pääsin kuvaukseen. Piti tuijottaa koneessa olevaan valoon ensin yhdellä silmällä, sitten toisella. Lopuksi piti pyöritellä silmiään valopilkun perässä. Kuvaus oli nopeasti ohitse ja pääsin lähtemään kotiin.

Onneksi tänään oli harmaa päivä, sillä mustuaiset olivat lautasen kokoiset. Edellisen kerran minulle on nimittäin laitettu tätä tököttiä silmiin, kun olin vielä koulussa. Taisin olla juuri ja juuri yläasteella. No, joka tapauksessa kauan, kauan sitten. Silloinkin oli talvi, olisiko ollut juuri helmi- maaliskuuta. Silloin oli kaunis, kirkas täydellinen talvipäivä. Silmälääkäri oli silloin Ruskeasuolla. Kuvitelkaa kakaraa silloin tulossa kotiin toiselle puolelle Helsinkiä suurin piirtein koko ajan silmiään kiinni pitäen. Voitte arvata, että Mannerheimintien ylittäminen oli jännittävää silmät kiinni...

Kotimatkalla bussi tuli ajoissa ja eteni juohevasti - luonnollisesti. Sen verran alkoi olla kiljuva nälkä, että piti käydä ravintolassa syömässa ennen kuin pystyin jatkamaan matkaani kaupan kautta kotiin. Ruokaa odotellessani luin kirjaa, mutta silmälasit piti ottaa pois päästä, että pystyi lukemaan. Sen verran epäselvää teksti oli laajennein pupillein. Syödessä sitten piti laittaa rillit takaisin päähän, jotta näki lapioida ruoan sisuksiinsa. Siinä vieressä olisi ollut sopivasti optikko, josta olisin voinut tilata uudet rillit, tarvetta kun niille on. Alekin on vielä käynnissä.

Mutta ei. Tuloksien saaminen kestää vielä noin kuukaudenpäivät. Se siitä alesta sitten. Meikäläinen vain olisi ollut niin kovin tyytyväinen, jos olisi saanut edes kehykset puoleen hintaan. Itse linssien hinta nimittäin hirvittää jo tässä vaiheessa. Näkö on nimittäin sen verran huono, että linssit pitää erikoishioa, ettei nenällä nököttäisi pullonpohjat. Puhumattakaan siitä, että nyt täytynee ensimmäisen kerran hankkia kaksiteholinssit. Täti antaa kaikille lukijoilleen vihjeen: Älkää ryhtykö vanhoiksi. Siitä ei ole kuin harmia.

Kotiintullessa päässäni takoi aivan hirmuinen päänsärky. Sellaista jysäriä minulla ei olekaan olllut vuosikausiin. Kai sitä vähemmästäkin valon määrästä saa päänsäryn. :(   Oli pakko mennä runsaan tunnin päiväunille ja nyt herättyäni olo onkin jo huomattavasti parempi. Eivätkä ne mustuaiset ole enää niin suuret. Että tällainen päivä. :)