No niin, nyt on joululahjalevyt kuunneltu useampaan kertaan, joten asiaan!

Aloitetaan nyt vaikka tuosta Tina Turnerista. Eli levyn nimi on yksinkertaisesti Tina! ja se on kokoelmalevy hänen suurimmista hiteistään. Mukana on kaksi ennen julkaisematonta kappaletta. Ah! Tästä tulee mieleen aika, kun Täti oli nuori ja kaunis, nyt Täti on vain kaunis... Eli sitä kultaista kahdeksankymmentälukua, mukana tosin on muutama vanhempikin kappale. River Deep, Mountain High ja Phil Spectorin äänivalli teki palopostin kokoiseen Tätiin suuren vaikutuksen aikoinaan. Toinen aivan kerrassaan ihana kappale on I Can't Stand the Rain, joka on klassikko jo 50-luvulta, mutta Tina teki siitä huimaavan version 80-luvulla.

Seuraavana käpälään osui Metallican ...And Justice For All. Ei uskoisi, että tämänkin levyn julkaisemista on jo 21 vuotta. Aika ei ole päässyt nakertamaan tätä levyä! Tällä levyllä on kappale One, joka on yksi vakuuttavimmista sodanvastaisista kappaleista, ainakin Tädin mielestä. Kappaleet ovat vakuuttavia, ja niissä tuntuu jo mitä tuleman piti Metallican saman nimisellä (Metallica) levyllä 90-luvun alussa. Sehän silloin totaalisesti räjäytti pankin. Täti on hulluna levyihin, joissa mukaan uivat niin piano kuin mahtipontiset orkestraatiotkin. Eli klassisen musiikin komponentit tekevät hyvää myös rockmusiikissakin. Tässä tosin voisin välillä kuvitella olevani Henrik VIII:n hovissa kuuntelemassa musisointia luutun tahdissa. Nami, nami!

Kolmanneksi kaivamme esiin Marilyn Mansonin Eat Me, Drink Men. Eli heviä tämäkin - kai?...lähinnä?. Tällä toissavuotisella levyllä ei ole mukana niitä hänen tunnetuimpia hittejään, mutta hyvää tämä silti on. Klassikoiden aineksia näissä selvästi on. Sillä Marilyn on aina hyvää.

Neljäs joululahjalevy onkin sitten aivan eri tyyliä, eli sukellamme Syvän Etelän bluesin pariin. Sinne meidät johdattaa B.B.King ja levynsä His Definitive Greatest Hits. Eli taas kerran vuorossa on kokoelmalevy. Kyllä se tekee sitten mojovaa kuunnella sydämen pohjasta laulettua bluesia ja Lucillen pehmeää sointia. Lucille siis on kitara. Nettiin siitä, jos ette tienneet. Mukana ovat niin The Thrill Is Gone, In The Midnight Hour kuin When Love Comes To Townkin  (se superhitti U2:n kanssa), sekä monta muuta upeaa bluesklassikkoa. Täti kyllä ajatteli ostaa myös B.B.Kingin uusimmankin, sanovat sen olevan hänen paras levynsä pitkiin aikoihin.

Huomasin tässä, etten ole esitellyt viimeisimmän ostosreissuni saaliita, joten tässä nämä nyt olisivat sitten samaan syssyyn. Koko saalis on j-rockia. Nami, nami!

Eli aloitetaan vaikkapa tällä: Girugämeshin Music. Lyhyestä virsi - siis levyn nimi - kaunis. Levy on bändin kolmas hengentuotos ja jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Bändi on siellä jossakin Muccun ja Dir En Greyn välimaastossa musiikillisesti. Ei aina kaikkein helpointa musiikkia kuuntelijalle, kun mukana on aikamoista "meteliä", mutta niin se vain jotenkin kummasti taipuu korvaa miellyttäväksi kokonaisuudeksi.

Toinen on Kagrran, Core. Kagrra (lausutaan kagura) on japanilainen bändi, joka ammentaan inspiraationsa Japanin menneisyydestä. Pojat pukeutuvat esiintyessään historiasta vaikutteita saaneisiin asuihin, samoin musiikissa on vaikutteita klassisesta japanilaisesta musiikista harmonisesti nykyaikaiseen rokkiin yhdistettynä. Tässä voi oikein kuulla sakurankukkien äänen. Tällä levyllä liipataan kyllä välillä jo melkein jazzin puolella. Hyvää!

Sitten on vuorossa Dir En Greyn uusin, Uroboros. Taattua tuskaa ja synkistelyä kaikille siitä pitäville. Jatkaa aiemmilta levyiltä tuttua linjaa. Mukana kuulas piano, brutaalit kitarat ja Kyon lumoava, notkea ja aivan uskomaton ääni. Aah! Hyvää tämäkin! Tai ehkä tämä jo ylittää hyvän...

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Tädille uusi tuttavuus, eli Balzac ja levynsä Hatred   Destruction = Construction. Perusrokkia, jossa voimakkaita punksävyjä. Tosin välillä liipataan jo tosi lähellä heviäkin. Mutta miksi tämä välillä kuulostaa ihan eräältä suomalaiselta bändiltä? Luulisi siis tämän bändin sopivan hyvin härmäläiseen makuun...