Taas oli sellainen päivä, ettei paremmasta väliä! Tunnetusti Täti on touho tohelo, mutta tämä päivä kyllä hakkasi mennen tullen keskiverto päivän.

Ruokatauolla otin evääni jääkaapista, irrotin astian pahveista ja heitin pahvit roskikseen niin kuin pitääkin. Sitten avasin oven tarkoituksenani pistää sapuska lämpiämään. Tosin jääkaapissa se harvemmin kuumenee syötäväksi... Manausten kera sain sitten astian mikroon asti ja ruoan lämpimäksi. Muovitkin sain irti sen suurempaa dramatiikkaa. Onnellisena kannoin saaliini pöydälle ja istahdin tuoliin. Kunnes ryhdyin naputtamaan ärtyneenä pöytää. Pomoni nousi pöydästä ja meni kaappien eteen: "Mitä saisi olla?" "Haarukka, kiitos!" Hyvin opetettu pomo (miespuolinen). Sain haarukkani. "Vieläkö saisi olla muuta?" "Kiitos. Tämä riittää tällä kertaa."

Mutta eihän kaikki tähän voi päättyä. Elämä olisi niin kovin yksinkertaista, jos näin vähällä pääsisi...

Lähdin sitten aikanani kotiin. Tai siis ainakin yritin, mutta jäin turvastani kiinni, varsinainen moottoriturpa kun osaan olla. Taistelin siinä samalla faksin kanssa, kun lähetin työlistojani palkanlaskuun. Voiton perin minä, sillä faksi meni kuin menikin perille! Yleisen touhotuksen vallassa säntäilin pitkin takahuonetta kuin päätön kana ja jossakin vaiheessa eksyin totaalisesti laukustani. Juurihan se tässä oli! Muisti alkoi siinä vaiheessa iltaa olla harva kuin seula. Mainitsin jotain kotiin jääneistä aivoistani, johon virastomestari heitti, että olinko muka joskus nähnyt täällä (lue: kirjastossa) aivoja. "No, tänään en ainakaan omiani!" vastasin. Vaikka ovat ne kyllä joskus muulloinkin kateuksissa...

Huokaus. Tähän yhdistettiin vielä yksi omituinen asiakas. Huomenna en aio tehdä yhtään mitään järkevää. Olla vain ja nollata ne kotiin jääneet aivoni.