Ei Tädin maaru kipeä ole. Tuskaisat vihlaisut nimittäin aiheutti talon katolla seikkaileva Talouden Toinen Jäsen. Meillä on nimittäin huopakatto, ja eihän se ikuisuuksia kestä. Aina välillä pitää suorittaa paikkaushommia, niitä TTJ tänään hoiteli. Huomenna pitäisi jatkaa, jos sää sallii.

Mutta se vihlonta siis. Nimittäin Tädillä on aivan valtava korkeanpaikankammo. Pelkkä katseleminenkin tekee pahaa. Tai siis ei siellä katolla ole paha olla, paitsi etten kyllä menisi kovin lähelle reunaa kuikistelemaan alas. Pahinta siinä on alastulo. Edellisen kerran (runsaat kymmenen vuotta sitten) kun olin katolla, sai TTJ houkutella minua alas lähemmäs tunnin. Siihen loppuivat minun kattokiipeilyni.

Mikä on jännää, sillä lapsena keikuin koivun latvassa sujuvasti, ja isäni karjui alhaalla naama punaisena. Ei tuntunut missään. Mutta iän myötä olen tullut tuskallisen tietoiseksi lain sallimaa suuremmasta elopainostani. Siihen kun lisätään ylivilkas mielikuvitus, niin voitte varmasti kuvitella kaikkia eloisia mielikuvitukseni loihtimia skenaarioita. Ei, Täti ja katot eivät totisesti sovi yhteen.

Sitten Miskaan. Kissoilla taitaa olla melkoisen tarkka sisäinen kello. Nimittäin tulen yleensä iltavuorosta kotiin puoli yhdeksän maissa (siis ainakin tästä toimipisteestäni). Tänään oli aamuvuoro, mutta niin vain kissa ilmiintyi ovesta muina katteina sisään säädettyyn aikaan. Minä muutamasta tapahtumasta viisastuneena syöksyin sullkemaan ulko-oven. Nimittäin jos kissa olisi siitä päässyt poistumaan uudelleen ulos, seuraavan kerran katti olisi tullut sisälle vasta puolenyön jälkeen. 

TTJ ei ole vielä tähän päivään mennessä suostunut uskomaan, että kissa tekee niin kuin kissa haluaa. Eli jos kissa ei ole tullakseen sisälle, niin siinä ei auta vaikka kuinka kutsuisi ja maanittelisi. Siitä johtuen hän eräänä yönä käveli ympäri korttelia ja kutsui kissaa. Tuli siihen ystävällinen kanssakulkija ja kysyi, että oliko kaikki hyvin. TTJ vakuutti kaiken olevan kunnossa, kunhan vain kissaansa kutsui. Ei tahtonut laupias samarialainen millään uskoa, ettei TTJ:tä vaivannut dementia.   Toisaalta on oikein hyvä, että vielä lähimmäisestä välitetään sen verran, että kiinnitetään huomiota. Mutta kyllä TTJ hieman puhisi. Hänkö muka dementikko!